Nyt olivat molemmat laivat vaan muutaman sadan kyynärän päässä toisistaan. Miletolaislaivassa luultiin Kalazea attikalaiseksi kauppalaivaksi ja koetettiin siis kaikessa sovussa välttää yhteentörmäystä, jolloin peränpitäjää tosin kummastutti, ett'ei luultu kauppalaiva ensinkään väistänyt, vaan päin vastoin ohjasi kulkunsa suoraan heitä kohti. Huomatessaan tämän käski lähettiläslaivan päällikkö lakata soutamasta ja, kun tämä ei riittänyt, pidättää kulkua airoilla.
Kalazekin hiljensi nyt kulkuaan. Olbios, rosvopäällikkö, astui kokkaan ja huusi kauas kaikuvalla äänellä, että hänellä oli keskusteltavaa lähettiläslaivan johtajan kanssa.
"Keitä te olette?" vastattiin miletolaislaivasta.
"Merenkulkijoita kuten tekin", vastasi henioki. "Omituinen vastoinkäyminen pakottaa meitä keskeyttämään teidän matkaanne muutamaksi silmänräpäykseksi. Ikarian rannalla menetimme valkeatukkaisen Aieteen, laulajamme ja pilkkakirveemme. Silloin vannoin maita kiertelevän Poseidonin nimessä, että ensimmäisen vastaamme tulevan laivan pitää korvata meille tämä vahinko. Sallikaa meidän siis tulla laivaanne ja miehistöstänne valita joku, joka on mieleemme. Mutta, että edeltäpäin tietäisitte, kenen pyyntöä täytätte, niin kuulkaa: minä olen Olbios, jättiläinen Lemnoksesta, ja tämä laiva on kuuluisa Kalaze, jonka kunniakkaista retkistä Thessaliaan, Makedoniaan ja Troakseen varmaankin olette kuulleet."
Rosvolaivan miehistö päästi raa'an naurun. Niin röyhkeän pilkallisesti ja laveasti eivät he koskaan ennen olleet kuulleet Olbioksen puhuvan. Mutta miletolaislaivassa herätti nimi Kalaze hurjaa pelkoa. Lähetystönä oli korkeasti sivistyneitä, maailmaa kokeneita valtiomiehiä, rakastettavia vanhuksia ja kauniita nuorukaisia; mutta näissä kaikissa oli enemmän arvokkaisuutta, kuin voimaa, enemmän miellyttävää ja sukkeluutta kuin urheutta. Kaikkein pelkurimaisimmin käyttäytyivät neuvoston sotilaat.
"Me olemme kuoleman omat!" kuului jokaisen suusta. "Kalaze on taipumaton."
Surkeata oli nähdä noitten melusta äkkiä havahtuneitten neuvoston herrojen, tukka epäjärjestyksessä ja viitta huolimattomasti hartioilla, kehoittavan sotamiehiään, ett'eivät joutuisi epätoivoon eivätkä unhottaisi, kuinka kunniakasta on kuolla isänmaan edestä. Sopimattomampaa keinoa ei ollut muuttaa näiden tottumattomien arkuutta rohkeudeksi ja uhmailemiseksi kuin noitten pelosta vapisevien päällikköjen tuskalliset kehoitukset.
Olbios, jonka laiva tuli yhä lähemmäs, huomasi rauhattomasta liikkeestä, joka teki miletolaislaivan hyörivän muurahaiskeon kaltaiseksi, ett'ei hänellä täältä ollut mitään kovaa vastarintaa odotettavana. Tyytyväisenä sanojensa masentavaan vaikutukseen, antoi hän Miletolaisten tehdä mielensä mukaan. Äkillinen pakko puolustaa itseään olisi saattanut poistaa heistä pelon. Jos he sitä vastoin saivat vaipua yhä syvemmin omaan kurjuuteensa, jos pelko sai yhä suuremman vallan heidän ylitsensä, niin voitti Kalaze ehkä ilman mitään voimien ponnistusta.
Lähetystön päämies arveli kuitenkin kunniansa vaativan häntä teroittamaan miehistön mieleen, kuinka tarpeellinen vastustus oli. Mutta mitä hän puhui, kuului niin kuivalta ja tietoviisaalta, ett'ei häntä hetkeäkään viitsitty kuunnella. Kysymättäkään häneltä, astui yksi lähettiläistä laivan rintavarustuksen luo ja huusi kimakalla äänellä Kalazelaisille:
"Me suostumme keskustelemaan teidän kanssanne, joll'eivät vaatimuksenne ole kohtuuttomia. Sanokaa, mitä pyydätte, että voimme neuvotella keskenämme."