Olbios naurahti, ja ikäänkuin kaikuna kuului hänen toveriensa aseitten kilinä.
Kaikesta tästä melusta ja puheesta oli Akontios herännyt. Hän kuunteli. Melu kasvoi kasvamistaan. Jotain tavatonta oli varmaan tapahtunut. Hän kavahti pystyyn, heitti yllensä hihallisen viittansa ja juoksi portaita ylös laivan kannelle. Samassa kuului aseitten jyske onnettomuutta ennustavana yli veden pinnan. Kuuvalossa välähtivät kilvet ja miekat. Ja nyt korotti rosvopäällikkö mahtavan äänensä:
"Täyttäkää suurin sekotusmaljanne rahaksi lyödyllä kullalla ja antakaa meidän valita teikäläisistä joku korvaamaan menetettyä Aietestamme — niin saatte rauhassa jatkaa matkaanne!"
Pauhaava hälinä seurasi miletolaislaivassa. Muutamat lähettiläistä hengittivät keveämmin; he olivat kyllin rikkaita voidakseen täyttää vaatimukset, ja jos yksi laivaväestä vietiin orjuuteen, niin vähät he siitä välittivät. Toiset, jotka rakastivat kultaansa yhtä paljon kuin vapauttaankin, huokasivat sydämmen pohjasta; heidän arvelevaiset viittauksensa osottivat kuitenkin, ett'eivät he muuta neuvoa tienneet. Vastustuksen mahdollisuutta ei kukaan ajatellut, vaikka laiva oli erinomaisen hyvin rakennettu ja kevytkulkuinen ja vaikka neuvoston sotamiehet eivät olleet soutamisesta uupuneet kuten Kalazen miehistö, vaan vielä hiljakkoin olivat levänneet mukavilla villamatoilla.
Nähdessään tätä surkeata saamattomuutta nousi veri Akontioksen kasvoihin. Astuen lähetystön päämiehen luo, sanoi hän lujalla äänellä:
"Jollei teille ja ylpeälle Miletolle ole häpeäksi, että maanpakolainen tarttuu aseihin teidän puolestanne, niin antakaa minulle miekka. Minä tahdon ottaa osaa taisteluun, jonka tässä aiotte suorittaa!"
Hämmästyneinä kääntyivät kaikkien katseet kauniisen, rohkeamieliseen nuorukaiseen, joka täällä ensimmäisenä puhui tosi-miehen tavoin. Lähetystön päämies rypisti kulmakarvojaan. Häpeän tunne valtasi hänet niin ankarasti, niin polttavasti, että hän puhkesi vihaisiin sanoihin tovereitaan vastaan, jotka muka olivat hänetkin viekotelleet. Eräässä nuorukaisessakin näkyi katumus heräävän. Kiihkoisella innolla yhtyi hän johtajan sanoihin; kaikkien jumalien nimessä vannoi hän ennemmin tahtovansa tapella elämästä ja kuolemasta, kuin hyvällä mukautua päätökseen, joka oli häpäisevä lähetystöä ja koko Miletoa. Mutta nämät innostukset jäivät kuitenkin vaikuttamatta arkaan enemmistöön. Jo kantoi sama toimelias neuvosherra, joka äskettäinkin oli puhunut röyhkeälle Olbiokselle omin käsin esiin hopeaisen sekotusmaljan, sillä välin kuin toinen, polvistuen keulalyhdyn luo, alkoi kivitaulullaan laskea, paljonko kunkin osaksi tulisi tätä julman suurta veroa. Mutkikas astia nielasi tavattomia summia. Kaikki selvä raha, mitä laivassa oli, ei riittänyt sen täyttämiseen ja kauhulla odotettiin, että Olbios oli pysyvä vaatimuksissaan ja kiduttamalla koettava saada ne täytetyiksi.
Mutta henioki oli jalomielisempi, kuin Miletolaiset olivat odottaneet. Neljä hänen miehistään tuli laivaan, tarkastelivat saalista ja sanoivat tyytyvänsä siihen, kun innokas raatiherra Zeus Horkioksen nimessä vannoi, ett'ei kunnioitetulta Olbiokselta oltu drakmaakaan salattu.
Sitten eräs heistä — Olbioksen veli — jatkoi:
"Nyt toiseen ehtoon! Astuessani laivaanne kuulin Akontios-nimeä mainittavan. Ken teistä on sen niminen?"