Pari kymmentä kättä osotti yht'aikaa kuvanveistäjää.
"Onko se sama Akontios, joka taitaa niin ihanasti veistellä marmoria?"
Neuvosherra myönsi.
"Hänet vaadin päällikkömme orjaksi", sanoi rosvo. "Joka on semmoinen taideniekka, se kyllä taitaa toisinkin ihmisiä huvitella."
"Taitaa kyllä", sanoi raatiherra; "hän osaa laulaakin ja käyttelee mestarillisesti plektronia…"
Akontios astui aivan likelle vanhaa pelkuria.
"Sinulla näkyy olevan kauhea kiire tehdä tätä häpeällistä kauppaa", sanoi hän halveksivasti. "Vai pelkäätkö ehkä omaa kallista päätäsi? Tiedä, sinä kurja, että jollen pitäisi tätä kättäni, joka runottarien palveluksessa on koettanut luoda ihanteita, liian hyvänä kurittamaan sinua, niin toimittaisin yhdellä ainoalla iskulla mädäntyneet hampaasi valheelliseen kurkkuusi."
"Eteenpäin!" huusivat merirosvot, kun raatiherra ällistyneenä astui syrjään sadatellen itsekseen. "Seuraa meitä, Akontios!"
"Orjuuteen!" nauroi kuvanveistäjä kolkolla pilkalla. "Ei niin vähällä!"
Näin sanoen hyökkäsi hän laivan rintavarustuksen luo syöstäkseen syvyyteen. Mutta kaksi sotamiehistä, peläten että, jos Akontios pääsisi pakoon, tulisi orjuus heidän osaksensa — sillä molemmat olivat pitkiä, solakoita nuorukaisia — tarttuivat takaa hänen viittaansa kiinni. Ennenkuin hän aavistikaan olivat hänen kätensä takaa sidotut. Riemuhuudoilla käänsivät merirosvot kulkunsa luoteesen päin, kun Mileton lähettiläslaiva sitä vastoin masentuneena ja alakuloisena kääntyi kotiin, sillä, kun oltiin apuneuvoitta ja kallisarvoiset vieraslahjat olivat ryöstetyt, niin ei saatettu nousta maalle Korinthossa.