YHDEKSÄS LUKU.
Miletossa oli sillä välin tullut tunnetuksi, että Melanippos oli edistänyt Akontioksen petosta Afroditen templissä. Kun nyt lähettiläät laivoinensa palasivat tyhjin toimin ja ilmoittivat, kuinka rosvolaiva oli ilveillyt heidän kanssaan, niin alettiin kansassa hokea, että kärsitty pakkovero oli loukatun Afroditen lähettämä rangaistus, sillä meren syvyydestä tulleen jumalattaren vallassa oli, antaa myötä- ja vastoinkäymistä matkalla.
Akontioksen poisviemistä pitivät useat — vaikka asianhaarat sitä vastustivatkin — hänen vapauttamisenansa; he vakuuttivat, että mylasalaisen kuvanveistäjän toverit olisivat ryhtyneet vaikka mihin pelastaakseen uskollista kumppaniaan Miletolaisten käsistä. Akontioksen aiottu liitto ihanan Kydippen kanssa pantiin yhteyteen merirosvojen luultujen tuumien kanssa: Akontios oli muka kaikin mokomin tahtonut jättää kaupungin merirosvoille ja sitä tarkoitusta varten pyrkinyt asemaan, joka olisi suonut hänelle vaikutusvaltaa julkisiin asioihin.
Konon koki kaikin tavoin ylläpitää ja levitellä näitä huhuja. Nyt, kun Akontios oli poistettu, kääntyi Kononin viha Afroditen pappia vastaan, jota hän piti kaiken vastoinkäymisensä oikeana synnyttäjänä. Eräs templinpalvelija oli kuullut papin viimeisen, ratkaisevan keskustelun Akontioksen kanssa ja ilmaissut kaikki. Melanippoksen päästä oli lähtenyt tuo juoni, joka viekotteli Karidemoksen tyttäreltä valan. Kyllin syytä siis Kononilla vihata Melanipposta, kyllin syytä häntä peljätä; sillä luultavaa oli, ett'ei pappi niinkään pian heittänyt maanpakoon ajettua holhottiaan, vaan että hän pyrki liittoon Oloroksen kanssa ja kaikkien niiden kanssa, jotka pitivät Akontiosta viattomana.
Tapaus lähettiläslaivan kanssa tarjosi nyt toivottua tilaisuutta kääntämään yleistä mielipidettä Kononin eduksi. Jos Afrodite oli loukattu — kuten jo kyyhkys-uhrin onneton päättyminen osotti — niin oli syy hänen nurjuuteensa lähinnä etsittävä papin käytöksestä. Että maallisten asiain sekoittaminen uskonnollisiin menoihin jo ammoisista ajoista oli ollut tavallista, että etenkin kevätjuhla Miletossa soi jonkinlaista vapautta kaikenlaisissa rakkaus-asioissa, sitä eivät Konon ja hänen hurjat puoluelaisensa tahtoneet myöntää. Todellakaan ei oltu Miletossa koskaan kuultu, että pappi olisi ottanut osaa semmoisiin, itsessään luvallisiinkin rakkaus-asioihin. Sen lisäksi tuli, että palvelija, joka oli ilmaissut Melanippoksen, Kononin toimesta koristeli kertomustaan kaikenlaisilla arveluttavilla lisillä.
Siten pääsi, pian lähettiläslaivan palaamisen jälkeen, valtaan yleinen tyytymättömyys, joka yhä enemmän muuttui vihamielisyydeksi Afroditen pappia vastaan. Kansa näkyi olevan iloissaan siitä, että oli löytänyt esineen, jota vastaan se sai purkaa vihansa ja etenkin merirosvojen pelkonsa. Että Olbios kuuluisine laivoineen oli tunkeutunut aina Korassilais-saarten rauhallisille vesille, että hän oli ollut niin rohkea, että oli uskaltanut kohdella kaupungin virkamieslaivaa yhtä röyhkeästi kuin rannikkolaisten pieniä kauppalaivoja ja pilkallisesti uskaltanut verottaakin sitä, ennusti pahoja aikoja. Afrodite oli lepytettävä, ja se saattoi tapahtua vaan siten, että hänen loukkaajansa, ajattelematon, harmaapäinen ja kuitenkin vielä niin nuorekkaasti tuntehikas Melanippos, saisi kärsiä rangaistusta mielettömyydestään.
Suuri kansajoukko kokoontui papin talon luo ja alkoi meluta. Sitten mentiin taajoissa riveissä Gerusian kokoussalin luo ja uhmailevin sanoin vaadittiin neuvostoa tutkimaan asiaa sekä päättämään, saisiko Melanippos kauvemmin pysyä virassaan.
Afroditen pappi, syvästi loukattuna, teki ripeän päätöksen. Kun neuvosto Kononin kutsumuksesta oli kokoontunut, ilmestyi hän kutsumattomana oikeuden eteen ja pyysi puheenvuoroa.
"Miehet", sanoi hän lujalla äänellä, "tiedän kyllä mikä teidät on saattanut tänne tänään, myötä tahi vastoin tahtoanne; sillä kansan ääni pakottaa viisaimmat ja kylmäkiskoisimmatkin kallistamaan sille korvansa. Mileto tarvitsee sovintouhria — vähemmin siitä, minkä kiihkoisa rahvas lukee minun viakseni, kuin siitä, mitä se itse on rikkonut: sen lähettiläiden velttoudesta ja saamattomuudesta. Minä tarjoon täten itseni uhriksi, — sillä todellakaan ei ylpeyteni sallisi, että teidän mahtisananne tahi rahvaan raaka väkivalta pakottaisi minut siihen, johon nyt vapaasta tahdostani rupean. Korkea-arvoiset gerontit, minä heitän Afroditen papin virkani teidän käsiinne ja menen vuodeksi maanpakoon Ikarian saarelle. Määräajan kuluttua odotan teiltä kirjettä, joka kutsuu minut takaisin. Jollei semmoista tule, niin en palaja Miletoon enään."
Gerusia, suuresti iloissaan tästä onnellisesta apukeinosta, jolla se saattoi rauhoittaa kiihtynyttä kansaa tarvitsematta ryhtyä mihinkään toimiin, jotka olisivat loukanneet pappisviran arvoa, kiitti Melanipposta hänen jalomielisestä tarjoomuksestaan ja suostui siihen empimättä lausuen vaan muutamia kohteliaita osanotto-sanoja.