Sitten sanoi hän, kääntyen nuorukaiseen, joka oli tuonut sanoman:
"Mene sinä itse, Ximmias, ja katso, ett'ei mitään ole laimiinlyöty hänen pelastamisekseen. Liikanimi 'vieraille ystävällinen', joka on annettu Drakanonillemme, tuottaa meille velvollisuuksia. Jos hän elää, kuten sanoistasi voipi arvata ja jos hän on vapaasta suvusta syntynyt, niin tuota hänet tänne palatsiin, jos se saattaa tapahtua vaaratta. Jos hän on orja, niin anna hänet sataman hoitajalle holhottavaksi. Jos hänen sielunsa on muuttanut haadekseen, niin toimiele kaupungin tavan mukaan; laita hänelle sija sinne, missä hän on suojassa kaikelta saastutukselta; pane raha hänen kielensä alle ja pidä sitten huolta hänen hautaamisestaan."
Ruhtinaan seuruelainen meni ulos. Tunnin kuluttua tuli hän takaisin.
Muukalainen eli; hän oli vironnut tuntoihinsa. Hän oli kotoisin
Mylasasta, vapaasukuinen, ja sentähden tuotu palatsiin. Hänen nimensä
oli Akontios.
Melanippos hypähti seisomaan kuullessaan tämän. Suureksi surukseen ei hän ollut koko aikaan saanut minkäänlaista tietoa turvatistaan. Nyt toi sattuma kadonneen itsensä Ikarian rannalle, raa'alla kädellä tosin, ikäänkuin tyydyttäen jonkun vihamielisen jumalan kirousta, mutta iloksi ystävälle ja — kuten pappi toivoi — onneksi hänelle itselleen.
Filostratoskin osotti vilkasta osan-ottoa. Nuoren taideniekan nimi oli tullut hänelle, tutuksi Melanippoksen kertomuksista. Se totinen tyytyväisyys, joka ilmautui hänen miehekkäissä, kauniissa kasvoissaan, vakuutti Melanippokselle, ett'ei Akontioksen nyt tarvinnut kokea vähemmin armollista vastaan-ottoa tyrannin hovissa, kuin hän itse.
Jo seuraavana päivänä kutsutti Filostratos nuorukaisen, samoin kuin papinkin, luokseen. Kuvanveistäjän käytös- ja olemistapa miellytti ruhtinasta suuresti; hän ei pyytänyt parempaa, kuin että kauvan saisi pitää nuorta mestaria Ikariassa. Tehtävää hän Drakanonissa oli saava yltä kyllin: ennen kaikkea suurenmoisen Zeuksen vartalokuvan, jolla kaupungin keskellä oleva uusi templi oli kaunistettava; ja sitten tuli hänen veistää joukko pienempiä vartalokuvia, joilla Filostratos tahtoi koristaa palatsinsa etupihaa, — ruhtinaan mieliajatus, jonka toteuttaminen tähän asti oli rauennut tyhjiin, koska eri mestarien tekemät kuvat muodon ja suuruuden suhteen eivät soveltuneet yhteen. Sekä hallitsija että pappi halusivat kuulla Akontioksen omasta suusta hänen kohtalonsa enempää kehitystä. Heidän kävellessä puutarhan jättiläisvaahterain siimeksessä, kertoi Akontios mitä Filostratos halusi tietää.
"Pelkurit Mileton lähettiläät", niin alkoi kuvanveistäjä, "ovat kai kotona kertoneet, kuinka merirosvot laahasivat minut Kalaze-laivaan. Oman kurjuutensa ja surkuteltavan osan, joka Miletolla tässä asiassa oli, ovat he luultavasti kuitenkin viisaudessaan salanneet. Myöskin syyt merirosvojen menetystapaan varmaankin teitä hämmästyttävät. Päämiehen veli ilmaisi ne minulle jo ensi hetkenä. Konon oli lahjonut merirosvot; minua tarkotti hyökkäys; minä, Akontios, olin toimitettava pois tieltä, sillä maanpako Rheneia-saaressa oli riittämätön takaus tulevasta vahingoittamattomuudestani."
"Se katala!" mutisi Melanippos.
"Mutta mistä se tuli", kysyi Filostratos, "että päämiehen veli ilmoitti sinulle kaiken tuon?"
"Kuka sen saattaa sanoa? Hän vakuutti minulle, että peittelemättömyys, jolla viskasin totuuden erään Mileton raatiherran silmiin, oli häntä miellyttänyt; ja sitten myöskin minun äkillinen paon-yritykseni, kun näetten juoksin laivan rintavarustuksen luo syöstäkseni mereen. Semmoisilla ihmisillä on laittomuudessaan useinkin oikean ja hyvän tuntoa, — ja että minä miletolaisten pelkurien suhteen olin oikeassa, se täytyy teidän myöntää. Sanalla sanoen, minä sain selviä todistuksia siitä, mitä jo alusta olen tietänyt, vaikken ole voinut sitä näyttää toteen: että se on Konon, joka on kaiken tämän minua vastaan hankkinut."