YHDESTOISTA LUKU.
Arkontin palatsissa odotettiin sillä välin turhaan tietoja Olorokselta.
Jo sen vaikutuksen takia, jonka kaupungin täydellinen kukistaminen tekisi lähimaakuntiin, täytyi merirosvojen kaikin mokomin koettaa murtaa Karidemoksen ja hänen pienen sotajoukkonsa valta niin pian kuin mahdollista.
Oloroksen paosta Ikariaan olivat he saaneet kuulla, ja arvasivat kyllä matkan tarkoituksen. Mutta Mileton ja Ikarian välillä vuosikausia vallinneen huonon sovun tähden epäilivät he tämän lähetyksen onnistumista, ja aivan varmaan oli muka Filostratos sitä vähemmin taipuvainen sekaantumaan asiaan Karidemoksen hyväksi, kuta varmempi merirosvojen voitto oli ja kuta täydellisemmin heillä oli kaupunki vallassaan. Niinä kolmena päivänä, jotka Oloroksen salaisesta lähdöstä olivat kuluneet, ryhtyivät he kahdesti säännölliseen hyökkäykseen vankkaa rakennusta vastaan, mutta kummallakin kerralla ajoi Karidemoksen väki heidät takaisin. Nämä miehet taistelivat epätoivon uljuudella, sillä Olbios oli, kun arkontti uhmaillen oli kieltänyt antautumasta, vannonut kauhean valan, että kun hän tämän viimeisen linnoituksen Miletossa saa haltuunsa, niin ei yksikään miehistöstä ole pääsevä pakoon.
Päivää ennen ikarialaisen laivaston lähtöä sai Olbios tietää, että Filostratos riensi Miletolaisten avuksi. Tämä sanoma ei ainoastaan yllyttänyt rosvojen kuumeentapaista halua saada palatsia valtaansa, vaan myös sitä tuskallista huolellisuutta, jolla koetettiin estää kaikkea kanssakäymistä ulkomaailman kanssa. Karidemoksen ei pitänyt saada tietää että Filostratos oli tulossa häntä auttamaan — muutoinhan rosvopäällikkö menettäisi tehokkaimman liittolaisensa, joka palatsin sisällä taisteli hänen edukseen, nimittäin pelon, että Oloroksen yritys oli rauennut tyhjiin. Tämä pelko toi ehkä viimein mukaansa hervottomuutta, ennenkuin Ikarialaisten sotavoima vielä saapui perille, ja jos saataisiin linna valloitetuksi ennen vihollisten laivaston tuloa, niin olisi — lukematta voiton siveydellisessä suhteessa tuottamaa huonoa vaikutusta — erittäin tärkeä asema anastettu.
Sill'aikaa kuin Olbios sotapäällikön taidolla, joka raa'assa luonnonlapsessa oli ihmeteltävä, varustautui kolmatta, ja kuten hän toivoi ratkaisevaa rynnäkköä tekemään — sillä, suuttuneena epätäydellisiin apukeinoihinsa, oli hän antanut pystyttää rautapäisiä muurinruhjimia ja muutenkin valmistuttanut useita hyödyllisiä koneita —; sill'aikaa kuin hän mitä innokkaimmin järjesti rannikon puolustustointa ja huonokurisesta roistoväestä, joka nyt joka taholta tulvaili Miletoon, tuota pikaa valmisti järjestettyjä joukkoja; sill'aikaa kuin hän useaan paikkaan antoi luoda valleja ja rakentaa muureja, jossa työssä Mileton arvokkaimpien porvarien täytyi olla osallisina, niin oli arveluttava tila arkontin palatsissa noussut korkeimmilleen ja oli pelättävä mitä pahinta.
Yksi seikka oli etenkin huolettava: muonavarat alkoivat pelottavan nopeasti vähetä. Arkontti tietysti ei ollut valmistautunut elättämään niin monta odottamatonta vierasta; merirosvojen hyökkäys oli tullut niin äkkiarvaamatta, että Karidemoksen täytyi pitää itseään onnellisena kun hän töin tuskin pääsi suojaan palatsin muurien taakse. Hankkia muonavaroja, sitä ei kukaan ollut ajatellut. Täytyi siis ryhtyä siihenkin, mitä arkonttia ja hänen huonettaan varten sattumalta oli kyökeissä, kellareissa ja ruokakammioissa. Nämät, itsessään jotenkin runsaat varat olivat jo piirityksen kolmantena päivänä supistuneet niin vähiin että Karidemoksen täytyi noudattaa mitä tarkinta säästäväisyyttä niitä jaellessaan. Hän itse, ylellisyyteen tottunut, ylhäinen hekumoitsija myöntyi, viisaasti arvaten, mitä se olisi muissa vaikuttava, tähän jakotapaan ja vaati itselleen ja lähimmälle ympäristölleen ainoastaan sen verran, kuin halvimmalle sotamiehellekin annettiin. Mutta ei tämäkään niukkuus voinut ainaiseksi poistaa uhkaavaa vaaraa. Oli helppo laskea, milloinka viimeinen leipänelikko, milloinka viimeinen viinitynnyri oli tyhjenevä, eikä se aika ollut aivan kaukana.
Nähdessään tämän toivottoman tilan ja kun ei mitään sanomaa kuulunut Ikariasta, alkoi lohduton välinpitämättömyys vallata lujimmatkin. Turhaan oli arkontti itse noussut palatsin katolle, josta hän merirosvojen nuolien ja peitsien uhkaamana, tähysteli aavaa merta. Ei taivaanrannalla näkynyt odotettuja laivoja, eikä sitäkään venettä, josta uskollisen Oloroksen, joll'ei hänen valepuvussa ja Odysseyksen kaltaisella viekkaudellaan onnistunut päästä palatsiin, piti antaa sovittu merkki siitä, kuinka hänen matkansa oli onnistunut. Rosvojen kolmisoutolaivat risteilivät merellä niin kauas kuin silmä kannatti; ei mikään muu laiva uskaltanut kaikkina niinä päivinä tulla Mileton vesille, ja yhä synkempänä astui Karidemos tähystyspaikastaan alas aseista kalskivaan etupihaan. Miehistö pysyi vaan koneellisesti määrätyillä paikoillaan. Tietysti ei rosvoilla ollut tämmöisen mielentilan vallitessa oleva voitettavana mitään lujaa vastarintaa, vaikka muutoin olisikin ollut helppo puolustaa palatsia.
Iltapäivän kolmannella hetkellä havaitsivat vartijat, jotka olivat sijoitetut laakean katon rintavarustuksen taakse, että merirosvot asettuivat jonkinlaiseen tappeluasemaan torille ja siihen päättyville kaduille ja että he muutoinkin ryhtyivät valmistuksiin ryntäystä tekemään. Niin sanottu krios, tavattoman suuri muurinruhjin, tehty vahvimmista hongista, jotka rosvot olivat löytäneet, pyöri, parinkymmenen miehen kuljettamana, jykeillä pyörillään keskellä toria ja uhkasi rautapäällään muuria propylaionin pylväitten vasemmalla puolella. Kun ei pääseinässä ollut ikkunoita ja harvat, jotenkin pienet "thyrides" rakennuksen molemmissa päissä osittain olivat tukitut, mutta osittain varustetut tarkk'ampujilla, jotka ampuivat myrkytetyillä nuolilla, niin tarjosi rikko muurissa, jonka kautta sitten voitaisiin päästä tunkemaan eteenpäin, varmimman keinon taistelun pikaiseen päättymiseen; sillä arkontin palatsi, vaikka olikin vahva ja varustettu ei kuitenkaan ollut mikään akropolis.
Kun saarretut huomasivat tämän, nousi ankara melu avarassa aulassa, jossa enin osa miehistöä päivällä oleskeli. Nälissään ja väsyksissään kun olivat — sillä puolien heistä täytyi öisinkin olla aseissa — ei kellään enään ollut sitä jäntevyyttä, joka olisi ollut tarpeen lujaan vastarintaan. Hurja rohkeus, joka vielä vähän aikaa sitten oli kiihottanut heidän kestävyyttään ja uljuuttaan, oli äkkiä kadonnut; sillä rajut tunteet ovat sitä laatua, että äkkiä jäähtyvät, kun ovat äkkiä syttyneet.