Olbios itse, raivoten tappelunhalusta, oli ensimmäisten joukossa. Yhä pienemmäksi suli niitten luku, jotka ympäröivät arkonttia, ikäänkuin keskipistettään. Omin käsin oli Karidemos kaatanut maahan useat päälleryntääjistä, nyt, Olbioksen tullessa lähemmäksi, antoi hän uupuneena miekan muutamaksi hetkeksi vaipua.
"Seis!" huusi merirosvo kääntyneenä miehiinsä. "Voitto on meidän. Mutta tuon itsepäisen, vanhan Miletolaisen, joka niin vähän näkyy tietävän mitä henioki Olbioksen vala merkitsee, pitää teidän vahingoittamatta jättää minun haltuuni! Rangaistus, jota hänelle aion, on oleva tuleville vihollisillemme esimerkkinä siitä, kuinka hyödytöntä on herättää vihaamme. Kuuletko Karidemos? Sinä turhamainen hupsu, joka luulit voivasi vastustaa meitä kourallisella miehiä! Muutoin, sano minulle toki, ylhäinen arkontti, miksikä kieltäyt tervehtimästä voittajaa tervetulleeksi ja antamasta hänelle tavallista vieraslahjaa? Missä on Kydippe, hurmaava tyttäresi? Minulle häntä on kehuttu niin kauniiksi ja iloiseksi. No hyvä, minä vaadin Kydippeä vieraslahjaksi ja palkkioksi vaivoista, joita hänen isänsä on meille tuottanut. Sillä tosiaankin, pian saamme enemmän tekemistä, kuin vanhain tylsämielisten narrien linnan anastaminen."
Hän ajatteli Filostratoksen laivastoa, jonka hän tiesi jo aikoja olleen tulemassa.
"Kydippe, lapseni…" änkytti Karidemos epätoivoissaan. "Ota minut ja kaikki minun aarteeni; — tapa minut, — mutta jos vielä ensinkään pelkäät kuolemattomia jumalia, niin säästä häntä, joka on ollut elämäni onni ja ylpeys!"
"En aio tehdä Kydippellesi mitään pahaa", huusi merirosvo. "Otan hänet hentukseni, sillä väkevä kauniin ansaitsee, ja voittajalla on oikeus tarkastella puutarhaa valitakseen itselleen kauniimmat kukkaset. Tuo hänet luokseni, Karidemos! Sinä itse saat taluttaa hänet huoneeseni!"
"En koskaan!" änkytti Karidemos. "Oi nyt tunnen jumalien kostavaa kättä! Mylasalainen kuvanveistäjä oli mielestäni liian halpa tullakseen vävykseni; nyt pitää minun näkemän, kuinka roisto ottaa lapseni jalkavaimokseen."
"Olbioksen henttu —" nauroi merirosvo. "Sinä pidät sen kunnian ala-arvoisena. Mutta lyhyesti: missä hän on?"
Hänen vielä puhuessaan tuli Kydippe kalpeana ja kyynelettömin silmin pihalle. Hän oli ollut makuuhuoneessaan polvillaan rukoilemassa innokkaasti Afroditeltä pelastusta. Kuullessaan nuo pilkalliset sanat työnsi hän salvan ovelta ja astui ulos esipihaan. Tikari välkähti hänen kädessään.
"Tässä olen", sanoi hän salaamattomalla ylenkatseella. "Minä tulen sanomaan sinulle, että erehdyt! Tämä terä pelastaa minut, ennenkuin sinun kätesi vielä on minuun koskenut."
Kun Olbios hämmästyneenä tuijotti häneen, huusi hän, kääntyneenä
Karidemokseen: