"Vielä voit käyttää miekkaa, isä. Minä tiedän ett'et sinäkään salli, että nuo raa'at pahantekijät pitävät jumalatonta peliään sinun kanssasi. Sinä olet seuraava minua haadeksen syvyyksiin, jossa kulaus Lethe-virrasta poistaa kaikki huolet ja kaiken ikävän."
Näitä puhellessaan hän ei huomannut, että takaa eräs merirosvoista hiipi hänen luokseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän kipeästi, kuinka voimakas miehenkäsi tarttui hänen ranteesensa. Tikari putosi hänen kädestään.
"Kas niin!" huusi Olbios leveästi irvistellen. "Sen teit hyvin, Lysias! Ei, nukkiseni, et sinä ja'a haadeksen asuntoja ylhäisen isäsi kanssa, vaan pehmeätä makuusijaa Olbioksen kanssa, joka pitää sinua erittäin viehättävänä. Sinä tarjoat minulle kukoistavat huulesi suudeltaviksi ja sallit, että minun käteni silittelee kultaisia kiharoitasi. Lumivalkeat helmasi — —"
Hän ei saanut lopetetuksi. Raskas peitsi, joka vaan käden leveyden matkan päässä suhisi Kydippen korvan ohi, syöksyi hänen kurkkuunsa. Karaten pystyyn kuin haavoitettu härkä, hoiperteli hän pari askelta taaksepäin ja kaatui sitten verihinsä maahan. Melkein samassa silmänräpäyksessä halkaisi miekan-isku sen rosvon pörröisen pään, joka piti kiinni Kydippestä. Aseiden kalsketta ja hurjaa melua kuului puutarhasta; valitulla joukolla Ikarian nuorukaisia ryntäsi Akontios, kuvanveistäjä Mylasasta, kaikuvaan pihaan. Kova meteli, joka kuului yli koko torin, ilmaisi, että tappelu täälläkin oli täydessä liekissä.
Sill'aikaa kuin Filostratoksen sotilaat vähässä ajassa karkottivat merirosvot palatsista, kaatoivat maahan tai vangitsivat heitä, sulki Akontios autuaana itkevän Kydippen syliinsä.
"Vihdoin! Vihdoinkin!" nyyhkytti tämä, painaen kasvonsa vapauttajansa olkapäitä vastaan. "Tiesinhän, että olit tuleva."
Ikäänkuin haaveksien katseli Karidemos ihanaa pariskuntaa, jotka innokkaasti syleilivät toisiaan. Hän ei uskaltanut lähestyä nuorukaista, niin täydellisesti valtasi hänet häpeä ja katumus. Mutta kiitollisuutensa koko hehkun vuodatti hän Filostratoksen yli, joka tuntia myöhemmin Ximmiaksen, Oloroksen ja Melanippoksen seurassa astui palatsiin ja tarjosi kätensä arkontille, ikäänkuin hänen, Filostratoksen, olisi pitänyt etsiä ystävyyttä ja sen valtiollisen riidan unhottamista, joka siihen saakka oli erottanut Ikarian Miletosta. Muinoin niin jäykkä ja ylpeä arkontti oli ikäänkuin muuttunut. Nyt tuli hän varmaksi siitä, mitä hän oli aavistanut jo Akontioksen heittäessä peitsensä: että Konon oli harjoittanut petosta, että syytös Akontiosta vastaan oli ollut ilkeätä vehkettä ja että hän, Karidemos, tietämättömyydessään oli alentanut itseään palvelemaan välikappaleena tätä vehkettä.
"Mutta jumalien nimessä", kysyi hän hetken kuluttua, "mitenkä se kävi päinsä, että te viimeisessä hetkessä nousitte maasta, ikäänkuin Iasonin lohikäärmeet, ilman että vastustajanne teitä huomasivat?"
"Kyllä he meidät huomasivat", sanoi Filostratos. "Ainoastaan teidän ja niitten roistojen mielestä, jotka teitä täällä linnassa uhkasivat, tulimme niinkuin ukonnuoli pilvistä. Tosin taisimme vähän odottamatta hyökätä ulkonakin olevien kimppuun. Me emme tehneet hyökkäystä meren puolelta, sillä sieltäpäin — se oli selvä — olisi todellinen ylläkkö, jommoista minä olin ajatellut, ollut mahdoton. Ei, Karidemos, etelästä, Didymoista päin, hyökkäsimme esiin, kammomatta pitkää kierrosta, voidaksemme sitä varmemmin karata äkkiarvaamatta vihollistemme päälle. Me kohtasimme niin heikkoa vastarintaa, että jo olimme melkein keskellä kaupunkia, ennenkuin rosvojen pääjoukko sen tiesikään. Sill'aikaa kuin minä käännyin torille päin, heittäysi Akontios sitä verrattain pientä joukkoa vastaan, joka takaa ahdisti sinun linnaasi — ja muun tiedät itse. Kuitenkin on enin osa merirosvoja kaatunut tahi joutunut vangiksi. Muutamat harvat — niiden joukossa harmikseni Olbioksen velikin — pääsivät laivoihin ja kääntyivät pohjoiseen päin. Mutta koska kerran olemme ryhtyneet vaarallisten rauhanrikkojien rankaisemiseen, niin haetan ne niin pian kuin mahdollista lymyloukoistaan, saadakseni kerrassaan koko suvun hävitetyksi."