Tieto, että Akontios oli palannut ja että häntä ja hänen jalomielistä esirukoustaan Filostratoksen luona oli kiittäminen pelastumisesta merirosvojen kynsistä, oli tuulen nopeudella tunkeutunut etäisimpiinkin kaupungin-osiin. Tämä seikka yksistään olisi jo koroittanut nuorukaisen viattomuuden yli kaikkia epäluuloja, sillä mahdotonta oli, että merirosvojen voittaja oli heidän liittolaisensa. Mutta nyt tuli lisäksi se varma huhu, ett'ei Konon, kuten Karidemos, ollut erehtynyt, vaan että hän inhottavassa ilkeydessään oli ostanut väärät todistajat suurista summista ja siten tehnyt rikoksen, jota Mileton lait rankaisivat omaisuuden menettämisellä ja maanpaolla.
Seppä Baioskin sai kuulla, mitä suusta suuhun puhuttiin.
Baios oli jo ennestään, Akontioksen tuomitsemisesta asti, kurjassa mielentilassa; sillä saavutettuaan kostonhimoisten juoniensa päämäärän, Neaira ei löytänyt tästä tiedosta toivottua tyydytystä, ja alkoi siitä syystä salaa kantaa sammumatonta vihaa Baiosta kohtaan, josta hän tähän asti oli ollut välinpitämätön. Turhaan vaati seppä Neairaa täyttämään lupaustansa. Tämä nauroi häntä vasten silmiä ja huusi hänelle pilkallisesti: kavaltajalle tehtyjä lupauksia ei tarvitse täyttää! Sitten, kun hän näytti niin tuiki kamalalta ja käyttäytyi ikäänkuin ihminen, joka epätoivon tuskassa ryhtyy vaikka mihin, lohdutti hän häntä tulevaisuuden lupauksilla, samoin kuin velallinen koettaa tyydyttää velkojaan tyhjillä korupuheilla. Seppä huomasi kuitenkin viimein, ett'ei hän milloinkaan hyvällä ja ilman ulkonaista pakkoa ollut tuleva hänen omakseen. Siis kävi hän jurona ja päivä päivältä yhä raskasmielisempänä työhönsä, alati horjuen kahden päätöksen välillä, pitikö hänen kärsivällisesti odottaa, vai äkkiä tehdä loppu kaikesta. Tähän jälkimmäiseen näytti hänen mielestään olevan tilaisuutta, kun Olbios merirosvoineen astui maalle. Fintias, templinpalvelija Didymoin lehdosta, oli jo aikoja sitten taas yhtynyt merirosvoihin. Sen saattoi Baioskin tehdä. Ja jos hän, vaikka olikin tottunut vaaralliseen toimeen, vielä epäili, niin oli se siitä syystä, että hän salaa pelkäsi, että Olbios kuitenkin saattoi tulla voitetuksi, ja silloin hänen, Baioksen täytyisi ikipäiviksi jättää Mileton alue ja jumaloittu Neairansa.
Tyytymätönnä mielessään, epävarmana siitä, pitikö hänen iloita rosvojen menestyksestä, pitikö hänen esiytyä julkisuudessa vai sulkeutua huoneesensa, vietti hän päivänsä ratkaisevaan hetkeen asti. Nyt näkyi äkkiä kova onni kohdanneen häntä.
Tieto, että Konon oli paljastettu, että lain kostava käsi oli urkkiva, keitä rohkea pahantekijä oli käyttänyt avukseen, sorti hänet melkein maahan.
Pakoon! pakoon! Se oli ainoa ajatus, jonka hänen järkensä käsitti, — mutta ei ilman häntä, joka nyt oli hänen vallassaan. Ennen pakoaan hän tietysti saattoi ilmaista, että Neaira oli rikoksen oikea alkuunpanija, jos hän ei suostunut lähtemään mukaan.
Kolme riviä paperiliuskalle piirrettyinä ja yön aikaan naulittuina raatihuoneen portille, riitti, joll'ei hän pitänyt parempana antaa tärkeää paperia jollekin Kreonin kuvapatsaan luona olevista kukkaistytöistä. Nämät tytöt vihasivat Neairaa, koska hän, enimmän ihailtuna oli vaarallisin kilpailijatar ylhäisen nuorison suosiosta. Kateellinen riitasisar varmaankaan ei ollut jättävä levittämättä syytöstä — ja Konon oli juuri se mies, joka tiesi käyttää asiaa hyväkseen todistaakseen sillä itsensä syyttömäksi. Hänen asemassaan, ja tottunut kun oli vehkeilemään ja keksimään valheita, ei pitänyt olla vaikeata vierittää suurinta osaa syystä, joll'ei aivan kaikkea Neairan niskoille, perustuen hänen kostonhimoonsa, ja esittää asia ikäänkuin eivät Fintias ja Baios olisi tulleet lahjotuiksi hänen kullallaan, vaan viekoitelluiksi nuoren tytön lumoavalla viehätysvoimalla. Kaikesta tästä voi helposti huomauttaa paperiliuskalla, ja Kononille, tuolle sukkelapäälle, tarvitsi myös ainoastaan antaa viittaus…
Baios tiesi nyt, mitä tietä hänen tuli käydä. Vitkastelematta ryhtyi hän toimeen. Hän kirjoitti syytöksen, vakuuttavammin ja laveammin, kuin hän alkuaan oli ajatellutkaan. Sitten pani hän kokoon tarpeellisimmat tavaransa ja vähät rahansa, ja lähti yön pimeässä — kuu ei ollut vielä kohonnut yli taivaanrajan — Neairan asunnolle. Mytyn kantoi hän viitan verhossa; paperin pisti hän vyöhönsä, ja suonenvedon tapaisesti puristi hän sitä kädellään.
Kolmesti täytyi hänen koputella porttia, ennenkuin talon isäntä avasi hänelle. Ihmiset olivat juuri menemässä levolle. Teeskennellyllä väliäpitämättömyydellä kyseli hän Neairaa. Hän oli muka hänen sukulaisensa ja oli tänään saapunut tänne Ikarialaisten kanssa. — Ukko, savuava savilamppu kädessä, loi tutkivan katseen hänen liikutettuihin kasvoihinsa, käski kuitenkin häntä käymään sisään ja näytti hänelle tien tytön huoneesen.
Huonosti rakennetun puuoven rei'istä näkyi valoa loistavan. Ukon vetäytyessä pois, astui Baios sykkivin sydämmin lähemmäs. Hän kuunteli. Outoja ääniä sattui hänen korviinsa, nyyhkytysten ja puol'äänisen mutinan tapaisia. Ovi ei ollut tiivisti kiinni; se ei siis ollut sisältä, lukittu. Hän avasi hiukan. Siinä makasi Neaira olkimatolla, kauniit hiukset hajalla ja katseli lampun lekuttavaan liekkiin, nojatessaan kyynelten kostuttamat kasvonsa käsiin.