Ääneti riensivät he pitkin katuja, jotka, huolimatta päivän tapauksista, nyt olivat autiot. Kymmenen minuutin kuluttua saapuivat he rannantokeitten luo, jossa Didymoihin johtava tie alkoi. Se oli sama paikka, jossa kerran Baios, mustasukkaisuuden raivossa, oli uhannut mitään pahaa aavistamatonta Akontiosta.
Meri oli peilikirkas. Tummansininen taivas levitti majesteetillisella loistolla säteilevän tähtivaippansa yli aaltojen ja etäällä siintävien rantamaitten.
"Näistä peilikirkkaista laineista on hän noussut", sanoi Neaira, astuen aivan lähelle muurin reunaa, "Afrodite, kaikkivaltias, joka tekee ihmisen niin autuaaksi ja onnettomaksi. Meren helma on hänen kotinsa; joka siinä etsii leposijansa, se löytää rauhaa jumalattaren rinnoilla, myöskin vaikka häneltä olisi kielletty jumalattaren armo hänen vaeltaessaan maan päällä. Afrodite sinä taivaallinen, minä olen rikkonut, kun tahdoin pakolla saavuttaa sen, minkä vaan sinun armosi antaa; kun kostonhimoisena vainosin häntä, jota sydämmen pohjasta kuitenkin rakastin — oi, niin tulisesti, niin sammumattomasti, kuin tyttö milloinkaan saattaa rakastaa! Suo minulle anteeksi, äläkä anna sieluni rauhatonna harhailla, vaikka kurja, ruhjottu ruumiini jää hautajaismenoja vaille!"
"Mikä sinun on, Neaira?" kysyi Baios, joka, seisoen pari askelta sivulla päin, vaan puoleksi käsitti nuo kuiskimalla lausutut sanat.
Nyt kuului raskaita askeleita kivisellä rannalla; tähtien valossa välähtivät kypärit ja sota-asut. Se oli neuvoston vartiaväki, joka jo kauvan oli ollut pakenevan rikkojan jäljillä ja nyt viimeksi Neairan asunnossa oli saanut varmoja tietoja, mitä suuntaa hän oli paennut.
"Neaira!" huusi Baios kauhistuneena. "Me olemme hukassa, jos vielä viivymme hetkenkään aikaa."
Mutta tyttö ei kuullut häntä. Vielä viimeisen kerran väänteli hän käsiään, sitten heittäysi hän syvyyteen. Vesi loiskahti pari kertaa ankarammin rantakiviä vastaan. Syntyi pyörre, joka lähetteli kaareilevat maininkinsa yhä kauemmas ja kauemmas. Sitten oli meren pinta taas tyyni ja kirkas kuin peili.
Ennenkuin Baios vielä ehti liikahtaa paikaltaan, ympäröivät gerusian sotamiehet häntä. Hän ei tehnyt mitään vastarintaa. Neairan äkillinen katoaminen oli tehnyt hänet aivan hervottomaksi. Nyt ei ollut hänellä enään mitään tärkeätä, ei mitään peljättävää maan päällä. Pää painuneena astui hän kohtaloansa kohden.
Seuraavana aamuna oli järjestys Miletossa kaikkialla palautettu entiselleen. Karidemos, joka palavalla isänmaanrakkaudellaan ja urhealla puolustuksellaan oli vastustajiensa mielistä poistanut hallituksensa monet erehdykset, piti uudestaan vallan ohjia käsissään, unohtamatta kuitenkaan, mitä hän oli vastustuspuolueelle velkaa. Hänen ensimmäinen hallitustoimensa sisällisessä suhteessa oli neuvoston lisääminen joukolla miehiä, jotka edistyneillä mielipiteillään suosivat jaloa Olorosta. Nuorukaisen itse otti Karidemos lähimmäksi apulaisekseen ja neuvonantajakseen, suostuen mielellään antamaan hänelle suuren vaikutusvoiman arkontinvirkaan kuuluvia päätöksiä tehtäessä. Ensimmäinen hallitustoimi ulkonaisessa suhteessa oli hyökkäys- ja puolustusliiton tekeminen Ikarian kanssa ja niitten vanhan-aikaisten rajoitusten poistaminen, jotka siihen saakka olivat olleet estämässä vapaata kanssakäymistä saarelaisten ja Miletolaisten kesken.
Melanippos, jolle gerusia paikalla taas tarjosi Afroditen papin arvon, kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Kokemus — sanoi hän — oli häntä kyllin opettanut, että hän mielipiteillään jumalattaren todellisesta olennosta liiaksi poikkesi uskovaisen kansan luuloista ja käsityksistä. Hän tahtoi tyytyä siihen tietoon, että hän oli kantanut tuolle kuolemattomalle ihanimman uhrin, minkä pappi hänelle voi tarjota, nimittäin yhdistänyt kaksi rakastavaa sydäntä, joita epäsuotuisa kohtalo tahtoi tuhansilla esteillä erottaa. Ainoastaan yhden palveluksen tahtoi hän vielä tehdä jumalattaren pyhäkölle; hän tahtoi pyytää Mileton neuvostoa korvauttamaan Afroditen kuvan, jonka merirosvot olivat vieneet mukaansa Lemnokseen, sen mestarin kädellä, joka siihen kykeni ennen kaikkia muita helleeniläisiä mestareja, nimittäin Akontioksen kädellä. Hän, Melanippos, tiesi, että jumalatar, Akontioksen luomana oli saava muodon, joka oli viehättävä ihmisten mielet vielä hurmaavammalla ja taivaallisemmalla tavalla kuin mainioitten Athenalaisten mestariteokset. Siitä oli hänellä takauksena se ihana kuva, jonka taideniekka oli veistänyt Ikarian hallitsijalle…