En malttanut enää kuunnella, vaan rupesin huonolla kreikankielellä väittämään vastaan.
— Tuntematon filosofi. Muukalainen olen tässä seurassa, mutta nykyisen Europan tunnen hyvin. Ei Europan köyhälistö vihaa tiedettä eikä taidetta. Päinvastoin se pyrkii omistamaan sen. Ei se rakasta raihnaisia pukuja, niinkuin te ja kerjäläismunkit, nuo jumalan koirat, vaan se tahtoo pukeutua puhtaasti. On siis ero olemassa teidän ja heidän kapinan välillä.
— Valehtelet barbaari, huudahti Kyniskos. Niinkuin en minä tietäisi mitä skyytalaiset proletäärit tahtovat. Juuri sivistyneistön häviötä.
Lukianos keskeytti Kyniskoksen puhetulvan tarttumalla paistinluuhun, joka lepäsi lautasella, ja tarjoamalla sen Kyniskokselle. Kyniskos tempasi luun Lukianoksen kädestä ja pisti sen likaisen kaappunsa alle ja hävisi yhtäkkiä kuin oli tullutkin. Hänen jättämänsä lemu hävisi myöskin vähitellen. Painostava tunnelma vaan ei tahtonut häipyä. Silloin nousi isäntä ylös ja rohkaisi mieliämme seuraavilla lohduttavilla sanoilla:
— Arvoisat vieraani. Kyniskos maalasi eteemme synkän tulevaisuuden kuvan. Minä, joka elin teitä myöhemmin ja vavistuksella ajattelin sitä aikaa, jolloin Hellaan sivistys vaipuisi hautaansa kohti, tiedän, miten kaamea se tunnelma oli. Olen saanut kokea, että pahat aavistukseni toteutuivat. Järjen valo sammutettiin ihmisiltä kokonaiseksi tuhanneksi vuodeksi. Mutta ainaiseksi sitä ei koskaan voi tukahduttaa. Sinne jäi meidän ihanien kaupunkiemme raunioitten alle tulisoronen. Se kyti kytemistään. Se ei tosin loistanut, mutta ei se tyystin sammunutkaan. Meidän kirjastomme poltettiin muka pirullista viisautta sisältävinä, mutta jäihän lehtiriekaleita jäljille. Sinultakin Krysippos on hävinnyt kaikki sinun 700 teostasi. Mutta kipinästä on uusi loimu syttynyt, papyrysriekaleista on uusi viisaus versonut esille, samanarvoinen kuin meidänkin. Europa on taas maailman valon keskus. Käännyn sinun puoleesi, oi Aristides hyperborealainen! Ilmoita maailmaan, että ainoa keino välttää barbariian vallalle pääsemistä on valistaa kansa pohjakerroksia myöten. Orjia ei saa maailmassa olla, sillä orja nousee, karistaa ikeen niskastaan ja voi silloin sivistystä ja sivistyneistöä. Nykyajan skyytalaiset ovat rautakourin pidetyt henkisessä pimeydessä, nyt ne ovat heränneet ja tuho uhkaa taas meidän alkamaamme valistusta. Meidän aikoinamme oli orjalaumat lukuisammat kuin nykymaailmassa, sentähden oli romahdus niin suuri. Teidän orjilla on dogminsa, niinkuin muinoin meidänkin aikoina. Ja dogmien puolesta taistellaan aina säälimättömällä vimmalla. Terveen järjen malja!
Nyt Sokrates oli lämmennyt, kohosi pystyyn ja lausui:
— Lukianos on viitannut dogmien vaarallisuuteen. Olen yhtä mieltä. Ei koskaan saa antaa aatteitten vallata mieltä niin, että ihmisyys häviää. Onhan niin, hyvät ystävät, että ihmisen aivoihin mahtuu paljon erilaisia aatteita. Niihin ei ainoastaan mahdu, niihin väkiseltäkin tunkeutuu sellaisia. Eikö teistä siis tunnu nurinkuriselta, että ihminen sulkee pois näitä erilaisia aatteita ja rupeaa hautomaan vain yhtä. Tämä yksi aate valtaa vähitellen koko ihmisen sielun, kun hän ainoastaan sitä ruokkii. Sen sijaan, että hänen sielunsa yrttitarhassa kasvaisi joukko erilaisia kauniita kukkia, kasvaa siinä vaan yksi ainoa laji. Ja sellainen yrttitarha ei ole kaunis. Sellainen puutarhuri olisi teidän mielestänne tietysti hullu, joka puutarhassaan viljelisi vaan yhtä kasvia. Mutta yhtä hullu on sellainen ihminenkin, joka vain rakastaa yhtä aatetta, ja nyhtää juurineen ylös kaikki muut myöskin oikeutetut aatteet, niinkuin tuo Kyniskos. Tällainen ihminen on yksipuolinen. Ja yksipuolisuutta seuraa aina viha muita ihmisiä kohtaan. Koko ihmishistoria on täynnä todistuksia siitä, mitä turmiota yksipuoliset ihmiset ovat saaneet aikaan. — Olettehan kuulleet niistä riidoista, joita Epikuroksen, Zenon ja Krysippoksen jälkeläiset ovat panneet toimeen keskenään. Samoin olette lukeneet, mihin verisiin sotiin uskonnolliset liikkeet ovat antaneet aihetta. Eikä ainoastaan sotiin, vaan mielettömiin julmuuksiin. Aate on tappanut inhimillisyyden. — Mutta pidättäkää nauruanne. Mitä sanotte siitä, että valtiollisten puolueitten jäsenet vihaavat toisiaan ja tappelevat keskenään kuin koirat. Puoluepukarit! Onko ihmiselle ala-arvoisempaa kuin myydä sielunsa puolueelle ja sen ohjelmille. Mutta nämät puoluepukarit kulkevat kaduilla toistensa ohi tervehtimättä, vihaisesti mulkoillen toisiinsa. Ja mistä syystä? Järkevälle ihmiselle jonninjoutavista syistä. Naura Demokritos! Naura!
Filosofit nauroivat kaikki paitsi Herakleitos, jonka systeemissä nauru oli mahdoton tunteen ilmaisu. He nauroivat pilkaten, sillä puoluekysymykset olivat heidän mielestään filosofille ala-arvoisia, halveksittavia kysymyksiä.
— Mutta hyvät ystävät! Nykyään maailmassa harjoitetaan kauheita julmuuksia. Mitä luulette, onko siihen syynä julmurien raakuus vaiko heidän aatteensa? Jos kerran voimme historiasta todeta, että hyvinkin sivistyneet ihmiset ovat harjoittaneet julmuuksia, silloin siihen tietysti ei ole syypäänä raakuus vaan jokin muu syy. Minun käsittääkseni juuri yksipuolisesti kehitetty aate. Nyt köyhälistöllä on se aate vallalla, että muut yhteiskuntaluokat sortavat heitä. Tämä aate on heidät vallannut täydelleen. He eivät ajattele muuta, he eivät suo muille aatteille jalansijaa. Tämä yksipuolinen yhden aatteen viljeleminen se juuri on tehnyt heidät julmiksi. Eikä suinkaan raakuus. Sivistyneet kansat ovat aatteen hurmiossa aina julmemmat kuin raakalaiskansat. Tässä oppineessa seurassa ei minun tarvitse tuoda esille todistuksia. Sanon vain: ei kristillisen kirkon kidutukset pantu toimeen raa'an kansan puolelta. Päinvastoin. Sen ajan sivistyneimmät sen tekivät. Aate oli tappanut ihmisyyden. — Hyvät ystävät! Muistakaamme aina olla ennen kaikkea ihmisiä, vasta toisessa ja kolmannessa sijassa kansalaisia ja puoluemiehiä. Muistakaa: yksipuolinen aate tappaa inhimillisyyden.
— Oikein puhut, viisasten ensimäinen, huudahti Alkibiades, aate tappaa ihmisyyden. Heittäkäämme siis aatteet hiiteen. Niitä on jo jauhettu liiaksikin tänä iltana. Olkaamme ihmisiä. Hei huilunsoittajattaret, puhaltakaa iloisia tanssisäveleitä! Minä tahdon karkeloida.