Alkibiades tarttui Hyakintoksen ja Narkissoksen käsipuolesta kiinni ja kiidätti heidät keskilattialle, jossa rupesi vallattomasti teutaroimaan. Mutta viisasten ensimäinen, vanha Sokrates, sitaisi viinirypäleen oksan kosteille ohimoilleen, nousi ylös ja pyöri kohta huimasti nuorten miesten seurassa. Epikuros koetti tehdä samoin, mutta polvinivelet olivat liian vetreet. Nektarilla ja ambrosialla on taivaissa sama vaikutus kuin sampanjalla maailmassa. Demokritos sekä nauroi että hyppi. Herodotos ja minä temmattiin mukaan. Plato nousi pystyyn ja katseli ylös avonaisesta katosta taivaan vahvuudelle. Herakleitos yksin istui ja murjotti paikoillaan, ja vaikka huilut ja teorbit viheltelivät korvia huumaavasti, niin hän vain hyräili laulua: Mä kuljen kohti kuolemaa.
Nauru ja ilo olivat ylinnä, sillä kaikki muut, paitsi Plato ja Herakleitos, olivat juoneet sekoittamatonta ambrosiaa. Alkibiades tapansa mukaan rupesi sekä meluamaan että siirtelemään huonekaluja ja pudottelemaan astioita. Kuinka olikaan, niin hän kaatoi telmiessään lampun lattiaan.
Yön pimeys laskeusi saliin. Lukianos hoputti palvelijoita hakemaan uutta valaistusta. Hamuiltiin ja haparoitiin pimeässä ja haettiin istumasijoja. Silloin kuului kimakka kirkuna huilunsoittajattarien taholta. "Valoa, valoa", huusivat kaikki. "Soittajattaria on kohdannut onnettomuus!"
Samassa palvelijatkin saapuivat juosten, uudet lamput käsissään. Sali pulmahti samassa valoisaksi. Mutta näky, mikä silmiämme nyt kohtasi, oli tyrmistyttävä.
Eräs soittajattarista takoi Herakleitosta huilullaan päähän minkä jaksoi ja huusi:
— Tuo itkupussi tahtoi väkisin minua suudella.
Kaikilta pääsi hämmästyksen höpinä:
— Herakleitos! Herakleitos! Sinäkö siellä? Sinäkö siellä?
Mutta Lukianos kiljasi:
— Eläköön Herakleitos! Aate ei ole tappanut ihmistä.