Ja Demokritos nauroi:
— Oikein, rakas Herakleitos. Sinä kävit neuvomassa hautajaistunnelmaa.
Tyttö kirkasi haikeasti, kuin taitavin ruumiinitkijä.
Herakleitos vetäytyi syrjähuoneisiin ja kuului itkevän. Krysippos lähti häntä lohduttamaan. Mutta me muut hyvästelimme isäntäämme, sillä oli jo keskiyö.
VESIKANSASSA.
Paavo Korhonen tuli Kiialaan kalankaupalle. Toin terveiset Kristiina Tossavaiselta, suuren kansanrunoilijan leikkitoverilta. Annoin myöskin karamellin Paavolle.
— Sitä Tossavatarta vain aina lapsettaa. Luulee olevansa punakka paimentyttö, vaikka on kurttuinen ämmä. Suun imellos aina mielessä.
Paavo pisti karamellin liivintaskuunsa ja sytytti brunapriiman palamaan.
— Muikun puutteessako ne siellä raadin jäsenet huokailevat?
— Muikun? Ei Louhi, ei Väinämöinen eikä Porthan kuulu kuukauteen saaneen maistaakkaan kalakukkoa.
— Ei se Porthan niinkään kukosta välitä, nuorena kun muutti Viitasaarelta, mutta se Tossavatar on niin utakka kukkomies, ettei mokomata. Herra Europaeus taas ei kuulu muuta syömistä kaipaavankaan.