— Pääsenkö teidän veneessä Aholan saareen Paavo Ruotsalaista tapaamaan.
— Osannetteko soutaa?
— Olen osannut ennen muinoin, nykyään on ruumiini hieman vieraantunut tästä urheilusta. Perää osaan pitää.
— Sikaako uittaa?
— Osaan sitäkin, mutta osaan meloakin. Olen syntyjäni Saimaan rannoilta.
— Kun melonette koko matkan, niin tulkaa mukaan. Minä sitte soudan.
Lähdettiin soutamaan. Järvet olivat kuin ota ja anna Keski-Suomen vesistöä. Oli saaria, oli lahtia, oli salmia, oli selkiä. Paavo souti hiljasen verkkaan, niinkuin tottunut kalamies tekee. Kaukaa näkyi Pisan kalju, Kinahmin vuoret ja jylhä Tahkomäki. Siellä vuorten keskellä sijaitsi Aholan saari, jossa merkillinen mies, Paavo Ruotsalainen, asui suuren pietistalauman ympäröimänä.
— Kalasteleeko se Ruohtalainen.
— Ei se tahdo oikein kunnolleen malttaa. Levoton on luontonsa. Ei raski pitää suutaan kiinni, haastelee alinomaa siitä suuresta synnistään ja synnintunnostaan, mutta eihän ne ahvenet sellaisesta välitä. Ehon valtahan se ahvenella on tarttua onkeen jos tahtoo. Niinkuin ihmiselläkin. Ei ne tiedä synnistä tämän taivaallista. Ne ovat suruttomia, kuten suurin osa ihmisiäkin. Ja Paavo vihaa suruttomia.
— Ketä vainajia täällä asustaa?