— Ette ole sielunvaellukselle tuomituita, sanoin ihmetellen.
— Emme, meitä on paljon Tuonelassa vapaalla jalalla. Tahtoisitteko, että kaikkien pitäisi joutua sielunvaellukselle?
— En suinkaan. Kyllä raati tietää, mitä se tekee. Oliko teidän vapautus yksimielistä.
— Kaikki äänestäjät vapauttivat. Neidit kuuluivat tahtoneen lyhyempää vaellusta. Väittivät, että me kaikissa tapauksissa olimme rikkoneet maan perustuslakeja. Kapinallisia ei muka koskaan saa armahtaa. Ei Jumalakaan armahda ketään, joka häntä vastaan nousee. Hän etsii isäin pahoja tekoja jopa kolmanteen ja neljänteen polveen, saati sitte itse syyllisiä.
Mutta Neidit ovat sekä uskovaisia että entisiä edustajia. He näkivät meissä vaan kapinallisia kaikkea sitä vastaan, mikä heistä oli pyhää ollut, alttari ja perustuslaki. Louhi ja Väinämöinen eivät sanoneet tuntevansa muuta perustuslakia kuin Luojan kirjoittamaa ihmisten sydämmiin, ja siinä perustuslaissa on paljon sijaa suotu armahtavaisuudelle. Kuta korkeammalta taholta kirjoitettu perustuslaki on annettu, sitä julmempi se on kapinallisille. Sitä armahtamattomampia sen kannattajat.
Laskimme juuri ärjyvää Kinahmen koskea. Musta aalto syöksyi kokasta sisään ja täytti veneen puolilleen.
— Ohoi vannotettu, laske tarkkaan! Täällä on yksi hukkuva joukossa, huudahtivat miehet.
Pahimmasta ryöpystä päästyämme ohjasi Vähäoja veneensä rantaan. Hänen kätensä vapisivat kuin vilun väreissä.
— En voi laskea, kuin kuoleva ihminen on veneessä. On lorua että meillä laskumiehillä on rautaiset hermot. Kerran eläissään kumoon laskenut perämies on kuolemaan merkitty, ja hänen venemiehensä niinikään. Minä en uskonut tätä sääntöä, rupesin laskemaan, vaikka olin kerran ohjannut ihmisiä kuolemaan. Vaala eukko otti seuraavalla kerralla minut. Nyt en laske, kuin kuoleva on veneessä.
Mutta punikkien joukossa oli Oulusta kotosin oleva, hän tarttui viilettimeen ja hänen ohjauksessa laskettiin loput koskia.