Jatkettiin keskustelua matkatoverien kanssa.
— Kuinka jouduitte punakaartiin? kysyin lähimpinä istuvilta.
— En saanut työtä. Käsky oli, että työttömien piti tarttua aseisiin. Koetin välttää joutumista kaartiin, sillä olin jo kuullut sen toimista sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Hain rengin paikkaa kolmesta talosta, mutta ei huolittu. Oli jo miehiä talon tarpeiksi, ehkä vähän liiaksikin. Ei auttanut muu kuin tartu kivääriin.
— Ettekö periaatteellisista syistä tahtonut kieltäytyä?
— En hyväksynyt aseihin tarttumista, mutta olin äänestänyt sosialistien mukana ja olin sosialisti. Olinhan työmies. Olivathan kaikki toverini työmiehiä. Mihinkä olisin kuulunut? Vastustin viime tinkaan saakka; lopuksi ei vastustus enää auttanut. Mitä olisitte tehnyt minun asemassani?
— En tiedä! Ettekö tienneet mikä onnistumatonta kapinaa seuraa?
— En varmasti. En ollut koskaan lukenut, miten kapinallisia kohdellaan. Sen vaan luulin muistavani, että Anjalan liiton miehet saivat armahduksen, paitsi yhtä, joka mestattiin. Olin lukenut sen jostakin kirjasta kirjastossamme.
— Luulitteko voittavanne?
— Me luultiin kaikki, että voitto oli taattu. Alussa olimme varmat siitä, kaikki lehtemmehän sitä toitottivat, mutta emme silloin liittyneet kaartiin. Liityimme vasta myöhemmin. Silloin ei voiton varmuus ollut enää yhtä luja. Mutta silloin oli pakko liittyä. Juuri tämä myöhäinen liittyminen meidät pelasti rangaistuksesta.
— Ette siis ilolla kantaneet asetta.