— Emme suinkaan! Ei kukaan kantanut ilolla asetta. Eivät nekään, jotka olivat liittyneet kaartiin aivan alusta saakka. Pitihän heidän toimia vihollistensa keskellä, aina heidän näkyvissään. Ei ihmisellä ole sitä luontoa, että hän ilakoi vihamiestensä ahdistuksesta heidän silmiensä edessä. Vielä vähemmin me, jotka puolipakolla olimme sinne joutuneet.
— Niinpä niin! Sitä minäkin ihmettelin. En koskaan nähnyt iloista punikkia. Kaikki olivat tuskaisten näköisiä. Oliko niin, että teitä hävetti liikkua asioillanne?
— Nyt sen voin tunnustaa. Niin oli. Jouduin Helsinkiin. Piti marssia katuja pitkin. Kaikki kadulla kävelijät olivat meidän verivihollisiamme. Kaikki katselivat meihin inholla. Ei sellainen marssiminen ollut hauskaa. Tietäkää, että runsas toinen puoli olisi paiskannut aseensa nurkkaan, jos olisi kehdannut. Muutamat sen tekivätkin.
— Entä murhamiehet, eivätkö nekään riemuinneet?
— Riemuitsivat kyllä, kun olivat saaneet uhrinsa hyvät kengät jalkaansa ja paksun lompakon taskuunsa, mutta se ilo ei ollut pitkäaikaista, eikä se ilo tarttunut muihin, ei se riemastuttanut muita. Päinvastoin. Ehkä herätti kateutta. Sellainen tunne ei naurata.
— Kaikki työ, jota ei tehdä ilolla, on kirottua työtä. Sellainen ei koskaan onnistu. Mutta kai sentään joukossa oli joitakin intoilijoita, jotka taistelivat hyvän aatteen puolesta tai luulivat taistelevansa sellaisen puolesta, eivätkö he lietsoneet ilon ja toivon tunteita?
— Niitä oli vähän. Ei heitä kuunneltu. Roistot olivat suuna päänä. Eivätkä he joutaneet eivätkä tahtoneet kuunnella köyhälistön auttamisesta, köyhälistön aseman parantamisesta. Sellaisiin puheisiin oltiin kyllästytty vaalitilaisuuksissa. Nyt se oli miestä, jonka puhe oli verisin, jonka suusta pulppusi koston huuto. Tällaiset puheet eivät naurata. Joskin joku naurahti, ei se ollut virkistävää naurua. — Ei, en mitään iloa tuntenut, enkä nähnyt muidenkaan iloitsevan. Kateudella kuulimme, että valkoisten leirissä loppumaton ilo oli vallalla, että siellä vietettiin loma-aikaa kuin urheilujuhlissa. Meillä oli hautajaistuntu aina vaan sydämissä.
— Kuinka sitte menetitte henkenne? Kaatumallako vai sairauden kautta?
— Lähetettiin rintamalle. Kaaduin Vilppulassa. Siinä kaikki. Meidät pantiin vaarallisimpiin paikkoihin. En hengenlähtiessäkään voinut tuntea tyydytystä. En tiennyt, minkä puolesta olin taistellut. Köyhien puolesta en ainakaan. En myöskään köyhälistön oikeuksien laajentamiseksi. Meillähän jo oli kaikki mahdolliset oikeudet. Minä kuolin täydellisesti ymmällä siitä, minkä puolesta heitin henkeni. Jospa olisin edes saanut kuolla jonkun jalon aatteen hyväksi, olisi ehkä kuolema ollut helppoa. Jospa olisin saanut kuolla isänmaatani varjellessa, mikä ilon aihe viimeisessä hengenvedossani. Nyt vaivuin kuolemaan haisevan ryssän kupeella. Hän kiukussaan syyti ymmärtämättömiä sanoja suustaan. — Oli kai liittynyt meihin ryöstön toivossa, ja joutui näin pennittömänä pois kiistakentältä. Kummako siis, jos mies parka oli apealla päällä. — Ei tämä naapuruus liioin minun kuolevaa mieltäni kohentanut. Sanon suoraan, että hammasta purren valmistauduin Tuonelan matkalle. Luuletteko, että toinen puoli meidän kaatuneitamme läksi maailmasta juuri samanlaisilla tunteilla?
— Luulen kyllä. Juuri tuo tyhjyyden tunne koko teidän aherruksissanne mahtoi olla kaameinta. Se veti teidän kasvonne niin murheellisiksi. Kamalat olivat teidän toimeenpanemat murhanne, inhoittavat teidän ryöstönne ja omaisuuden järjetön hävittäminen, mutta kamalinta kaikista oli tarkoitusperienne usvaisuus. Köyhälistön diktatuuri? Mitä se merkitsi. Sitä tuskin kukaan teistä oivalsi. Ja mistä syystä köyhälistön diktatuuria? Senkötähden, että tsaarin diktatuuri oli maahan tallattu. Mutta köyhälistöhän sen polki jalkainsa alle juuri diktatuurin turmiollisuuden takia. Ja nyt pyrkii köyhälistö uudistamaan samanlaista diktatuuria. Ja myönnettäköön se kernaasti; verisempää diktatuuria ei mikään tsaari meillä ole harjoittanut.