— Kuulimme mekin joskus siitä tiktatuurista mainittavan.
— Mitä sillä ymmärrettiin?
— Sitä, että herrat väkipakolla pantaisiin hoitamaan sellaisia virkoja, joihin me emme kyenneet, kuten lääkärin ja opettajan toimia. Mutta tuomarin ja vallesmannin virat joutuisivat meille.
— Eikö tämäkään selitys tuottanut teille iloa?
— Emme iloinneet mistään — — —.
Mutta sanokaapa vielä kerran. Mitä olisitte tehnyt meidän asemassamme? Ajatelkaa, että olisitte ollut työmies työmiesten joukossa. Kaikki nousevat miehissä taistelemaan, vaativat teitä tekemään samoin. Mitä olisitte tehnyt?
— Saanko tehdä vastakysymyksen? Noudattivatko kaikki kutsua?
— Eivät kaikki. Kaikkein rohkeimmat eivät sitä tehneet eivätkä kaikkein kehnoimmat ja itsekkäimmät. Tahdotteko nyt vastata?
— Nyt vastaan. En ole laumaeläin. Ihmisten suuri enemmistö kulkee laumoissa. Tässä sentään toveruustunne olisi ehkä vieroittanut minut luopumaan kaikesta arvostelusta ja poispysymisestä.
— Niin, monet olivat vaikuttimet meilläkin, mutta hauskoja, ylentäviä aikoja ne eivät olleet. Murheella menimme kohti kuolemaa. Se oli kaikesta katkerinta. Murheella muistelemme holhokkejamme maailmassa. Ei Tuonen lehto tunnu rauhan lehdolta, ei ainakaan nyt. Ehkä aikojen kuluttua.