— Ei minun ja Runebergin kuvauksissa ole oleellista eroitusta. Sanoissa kyllä, mutta ei asiassa. Molemmat ovat rakkaan tunnelman lapsia, molemmat ovat syntyneet suurimman ilon vaikutuksesta. Onnellisimmat elämäni hetket olivat ne, jolloin veljesten kuvat täyttivät sieluni. Luulen, että Runebergin sielu oli tulessa, kun hän kirjoitti "Paavonsa" ja "Duvansa". Pohjaltaan ovat nämä henkilöt samoja miehiä. Juon kolmannen maljan tämän kansan kunniaksi.
Nyt kavahti Cygnaeus ylös ja piti lennokkaan puheen. En muista sitä sanasta sanaan, mutta alussa hän huomautti siitä, että 70 vuotta on kulunut umpeen, kun kerran hän Gumtähden niityllä puheessaan selosti Suomen nimen merkitystä. Silloin oli ruusunhohteiset ajat. Isänmaallinen tunnelma puhkesi ensimäisiin nuppuihinsa. Silloin oli touon teon ja suurten toiveitten aika. Luokkataistelun kaamea nimi oli silloin vielä tuntematon käsite Suomessa. Mutta ajan virta ei koskaan pysähdy paikoilleen. Se kiitää eteenpäin. Se paisuu, se vyöryy aina uusille aloille. Uutta, aina vaan uutta sen pinnalla kelluu, sen pohjalla pyörii. — Nyt hän tahtoo lausua sanansa Suomen kansan luonteesta. Hän tahtoo erittäin kohdistua siihen heimoon, joka suomalaisen nimeä parhaiten edustaa. Se on hämäläiseen heimoon. Tämän heimon hiljaisuus, hienotunteisuus, umpimielisyys, mutta luotettavuus ja vakavuus se sittenkin on suomalaisen kansan silmiinpistävin tunnusmerkki. Se on sittenkin se pohjalasti, joka pitää Suomen alusta pystyssä pahoissa pyörteissä, hirmumyrskyissä ja virran väkevissä tyrskyissä. Sekin joskus voi menettää tasapainonsa, voi kiihoituksen vallassa tehdä ajattelemattomia tekoja, mutta tasapainon saavutettuaan se taas turvallisena ja tyynenä soluu virran mukana kuin kelohonka koskessa. Ajatelkaammepa vain, minkälaisen elämän ehtoon Kiven veljekset saavuttivat. Vikuroituaan aikansa, uhmattuaan kaikkea, mikä yhteiskunnassa sitoo ja kahlehtii nuoren rajatonta vapautta janoovaa sielua, he järkiinsä palattuaan muuttuivat vakavia vakavammiksi, yhteiskunnan tukipylväiksi. — Niin on käypä Suomen köyhälistönkin. Villittynä se erkani kyläläisistään, ja aikoi perustaa Jukolansa erilleen muusta maailmasta, aikoi viettää salolaisen vapaata elämää. Nyt se on huomannut erehdyksensä. Nyt koittaa se aika, jolloin se palaa takasin entiseen kyläänsä, ja alkaa viettää elämäänsä sovinnossa naapuriensa kanssa. Siitä tulee taas se luotettava, sitkeä väki, jota se ennenkin on ollut — Suomen kansan menestymisen tae. Kuta laajemmalle perustalle valtion turvallisuus lasketaan, sitä lujempana se seisoo. Siitä mielipiteestä hän ei sanonut luopuvansa, vaikkapa järkyttäviä tapauksia onkin sattunut. Sovinnon aikaansaaminen on oleva kaikkien järkevien kansalaisten ainoa pyrintö. Sovinnollahan Jukolankin veljekset jättivät salonsa ja ryhtyivät ahkeraan työhönsä sukulaistensa ja kylänmiestensä piirissä. Niin on käypä nytkin. Siitä on takeena juuri hämäläisen heimon perinnäisominaisuus, hiljaisuus, vakavuus, luotettavaisuus. Eläköön Suomen kansan vakavin aines, hämäläinen heimo.
Haltioituneina kaikki tyhjensivät nektarilasinsa.
* * * * *
Kun Suomen kansan tulevaisuus näin oli saatu maalatuksi toivon hohtoisin värein, käytiin muihin kysymyksiin käsiksi. Sydänyö oli jo sivuutettu ja Pohjantähti jo teki nousuaan. Yhä enemmän muuttuivat keskustelut ryhmäjutteluiksi. Minä jouduin keskusteluihin Topeliuksen ja Lönnrotin kanssa, me kun olimme ainoat, jotka nautimme ambrosiaa. — Topelius oli saattanut tytöt kotia illan hämyssä. — Kivi oli nukahtanut käsivarsiensa varaan pöydän reunalle. Nektari oli vaikuttanut väkevästi hänen Vantaan veden huuhtelemiin sisuselimiinsä. Mutta muut olivat pirteitä, ja puheita pidettiin ainakin yhtä monta kuin pohjalaisen ylioppilasosakunnan vuosijuhlissa.
Aamupuoleen yötä alkoivat jo ryhmät liikehtiä. Joku ehdotti piiritanssia. Maljojen lomassa pyörittiin ympäri vanhojen piiritanssi-laulujen tahdissa. Erittäin suosittu oli Franzénin merkillinen taivaslaulu "Glädjens blomster", sillä siinä oli sana "hopp", jonka kohdalla kaikki hypähtivät ilmaan. Tämä oli poikamaisuutta, joka oli opittu maailmassa, mutta kotiutunut myöskin Tuonelassa pikkutunneilla.
En ole koskaan rakastanut koko yön valvomisia. Ne ovat luonnottomia, ne ovat ikäviä. Kellä ei ole aito suomalaista jäyhyyttä ja kestävyyttä, se ei niitä jaksa tyynellä mielellä sietää. Mutta enhän minä kehdannut livistää tieheni, kun suurmiehemme vielä olivat mitä iloisimmassa touhussa. — Pohjantähti nousi yhä ylemmäksi taivaan vahvuudelle. Pyörittiin ja hulmuttiin jo kymmenettä kertaa piirissä ja laulettiin:
"Glädjens blomster i jordens mull ack visst aldrig gro. Kärlek själv ju försåtlig är för din hjärtas ro. Men här ovan för hopp och tro blomstra de evigt friska. Hör du ej hur andar ljuvt om det tili hjärtat viska."
(Ilon kukkaset maan mullassa eivät koskan idä. Lempikin on vaarallista sydämmesi rauhalle. Mutta täällä ylhäällä kukoistavat ne ijäti tuoreina toivossa ja uskossa. Kuule kuinka hengettäret siitä sydämmellesi kuiskivat).
Samassa kuulin portilta tytön himmeän äänen tuskaisena huutelevan: