— Setä, setä!
Vilkasin sinnepäin, niin näin Impi Marian ja Ainon hohtoisat posket punottavan portin ristikon takaa.
Hyvästelin kiittäen kaikkia suurmiehiä ja lupasin viedä terveiset maailmaan, että kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. "Pax paritur bello", oikea "treuga Dei", jumalan rauha, sellaisen sanoi Runeberg kohta syntyvän maailmaan. Jota minä myöskin rohkenen toivoa. Läksin tallustelemaan odottavien tyttöjen luo.
TAKAISIN VÄINÖLÄÄN.
— Kuinka sinä, setä, kehtasit olla koko yön poissa. Ethän sinä milloinkaan maailmassa niin tehnyt.
— Rakas lapsi, sanoin hiukan sammaltaen, en maailmassa koskaan niin suurten miesten illallisella ole ollut. Katsoppas, vanhaan hyvään aikaan illalliset usein venyivät niin pitkiksi, että ne hipoivat aamiaista. Aivan niinkuin pohjolan kesäyöt, jolloin iltarusko ja aamurusko antavat suuta toisilleen. Runeberg on itse tästä laulanut ikimuistettavan runon: hur mänskan glömmer natten lång, att gå tili vila där (kuinka ihminen unohtaa kokonaisen pitkän yön menemästä levolle pohjolassa).
Rupesin hyräilemään tätä kaunista laulua, mutta se ei ollenkaan miellyttänyt säädyllistä tyttöäni, joka vain vikisi:
— Hyi jee, setä, et saa laulaa. Jos vielä neidit kuulevat. Ne ovat niin vihasia, niin vihasia.
— Olivatko neidit todellakin vihasia? kysyin Ainolta.
— Kyllä ne olivat. Sanoivat, että ei Suomen suuret miehet ole sopivia esimerkkejä nykyaikaiselle polvelle. Niillä oli aivan omat siveellisyyskäsityksensä, joita naismaailma tätä nykyä ei enää voi hyväksyä.