— Huokealla annoit, melusivat toiset. Saatte nähdä, että hän Niniveläisiltään nyhtää 150 Sm. Kuta pyhempi mies Israelissa ja jumalata pelkääväisempi, sitä notkeampi liikemies. Nicht?
— Tietysti. Niin on aina ollut ja niin aina oleman pitää. Niin nykyään maailmassakin.
— Vieläkö taivaan portilla kannetaan maksua, niinkuin ennenmuinoin aasialaiset ja kreikkalaiset tarut kertoivat, kysyin satamamiehiltä.
— Tietysti, sama maksu mikä maailman alusta on säädetty, yksi obooli, teidän rahassa 25 penniä. Mutta ei Pietari tyydy tähän; hän vaatii aina aluksi enemmän. Muista tinkiä! Tingi ankarasti, muuten hän nylkee sinut, noin lihavan miehen.
— Tätä lehtokujatietäkö sinne mennään?
— Sitä. Kun kukkanurmi loppuu, käänny oikealle.
Edessämme, loitolla meistä kulki sankka lauma vainajia. Kaikilla keltaiset kukat hatuissa ja ryntäillä. Ja taustalla kohosi kilometrinlevyinen taivaanportti, kullatut tornit aina sadan metrin päässä. Aasialais-venäläistä loistoa, venäläisen kirkon koristetta, kultaa ja taas vaan kultaa, aitokultaa ja valekultaa.
Käännyttiin oikealle ja siellä Pietari erään portin aukossa kantoi sisäänpääsymaksua. Hän oli pitkä ja hoikka; parta tuuhea, aasialainen parta, hulmusi aina vyötäisiin saakka ja parrassa kiilsi kirkkaita kalansuomuja. Tunsin hänet Rantasalmen hirvittävästä alttaritaulusta. Me kaksi, Impi Maria ja minä, tulimme viimeisinä. Betheugeize teki jo laskuaan ja purppuranpunainen hohde kumotti yli porttien kullan.
Laskin kaksi hopearahaa Pietarin metallikuppiin ja kumarsin niin syvälle kuin vain voin. Impi niiasi.
— Ohoh poikaseni, niinkö vähällä luulet taivaaseen pääseväsi. Aijoitko antaa vaan 25 p. noin suuresta ruhosta.