Jokainen punakaartilaisparvi vastaantulijoita paloitteli minut myöskin silmillään. Luin niistä: minä otan paistipuolen, tuolle annetaan kylkipellit, pää ja sisälmykset saakoot tavalliset siviilipunaiset.
Kaikki tämä johtui siitä, että minulla on tavallista kaarevampi ruumiinrakenne ja täyteläisemmät muodot. Olin siis heidän mielestään kaikkein verenimijäin perikuva. Näin konkreetinen käsite oli ja ehkä on vieläkin Suomen punakaartilaisilla siitä säätyluokasta, jota he sanovat porvareiksi. Niin, ehkä lihavuus sittekin on paras puntari porvariston ja köyhälistön jäseniä arvosteltaessa. Punaiset sankarit nauttivat palkkaa, joka oli usein suurempi kuin porvarien. Siis siinä ei ollut eroitusta. Mutta ehkä koko meteli olikin vaan laihojen kapina yhteiskunnan lihavia vastaan, joku hirvittävä painajaisuni, sellainen kuin muinoin Farao paralla Egyptin maalla. Laihat punikit söivät lihavat mansikit, märehtivät ne väkevien leukapieliensä välissä, mutta katsos, punikit eivät paisuneet hiukan vertaakaan tästä rasvapitoisesta, verisestä ruuastaan. — Niin loppui Faraon uni, niin punikkien houreet.
Luin Työmiestä ja Tiedonantajaa joka päivä päästäkseni selville, mitkä olivat taistelun päämäärät. En parhaimmallakaan tahdolla päässyt niistä perille. Mutta kadulla kuulin, että Suomen työmiehet kadehtivat minun ruumiillista lihavuuttani. Se oli kapinan alussa niin yleistä, että ihmettelin kun joskus joku punainen ei herjannut minua.
Tyrmistyin tämän pintapuolisuuden edessä. Jospa nuo punaiset olisivat sanomalehdissään tai puheissaan käyttäneet edes, olkoonpa vaikka kuinka köykäisiä iskusanoja! En kuullut koskaan sellaista. Jospa olisivat edes vatkuttaneet entisten vallankumousten iskusanoja, vaikka niinkin kuluneita kuin: tasa-arvoisuus, veljeys ja vapaus, niin olisihan sekin ollut jotakin. En niitäkään kuullut. Jospa tuo noin voimakkaasti esille puhennut liike olisi synnyttänyt edes yhdenkään juhlarunon, jossa päämääriä olisi ihannoitu, niin sitä olisi ollut helpompi ymmärtää ja voinut suopeammin arvostella. Ei mitään tällaista! Innostusta sai lietsoa yksi ainoa sana, ja se oli: lahtari.
Mutta ajoivathan ne köyhälistön tilan parantamista, väitettiin.
Ajoivatko ne sitä? En sitä tullut oivaltamaan. Kaikki tällaiset
tarkoitusperät hautautuivat murhien ja ryöstöjen valtavaan vyöryyn.
Johtajat kyllä ehkä hyötyivät, köyhälistö ei ollenkaan.
Ei auttanut kaikin ajoin maailmankatsomuksenikaan, pyhä kevytmielisyys, kaiken filosofian huippu ja loppu. Tuli hetkiä, jolloin epätoivo ja tuska valtasivat mieleni. Jo sodan syttyessä 1914 olin lausunut mielipiteen, että sosialistit tulevat lopettamaan kansojen teurastuksen. Olin tästä mielipiteestäni saanut kärsiä ankaria sanoja, nuhteita ja milt'ei pakoitettu anteeksi pyyntöön. Venäjän bolschevikit panivat rauhanhieromiset alkuun. Iloitsin. Mielipiteeni oli voittanut. Mutta tuli toinen verilöyly, sota-löylyjä kuumempi. Alkoivat aseettomien joukkomurhat. Alkoivat Venäjällä, siirtyivät meille.
Katkera pettymys!
Kuljin taas kadulla. Kaksi siististi puettua työmiestä tuli vastaani Boulevardinkadulla. He asettuivat eteeni käytävällä ja huusivat kovalla, kolealla äänellä, silmät palavina:
— Viäläkö tuallaisen lahtarin sallitaan elävänä herrastella tässä kaupunkissa?
Kuljin suoraan eteenpäin kuin mörssärin kuula. Miehet tekivät tietä. Odotin pari sekuntia tavaksi tullutta selkäkuulaa. Tulin juuri sairaalasta, jossa ystäväni takaa ammuttuna makasi heikkona potilaana. Ei kuulunut kuulaa. Siis aseettomia Suomen työmiehiä. Kaikesta päättäen yhtä hyvävaraisia miehiä kuin minä itse.