Mutta korvani kuulivat sanat viäläkö, tuallaisen, kaupunkissa. Miehet siis länsisuomalaisia tai hämäläisiä, jotka eivät milloinkaan opi oikein lausumaan oivallisen henkitorvensa nimeäkään "Työmies", vaan sanovat aina "Tyämiäs".
Olen usein ennen kirjoituksissani koettanut kuvata sen Suomen heimon luonnetta, joka asuu Päijänteen ja Kyminjoen länsipuolella. Se on tuo kaino, hiljainen, hienotunteinen väki, joka ei koskaan selvällä päällä ääneen naura. Sen silmät vaan kiiluvat niin salaperäisesti kuin suon silmä. Ei tiedä, syvätkö ne ovat vai matalat? Ei tiedä mitä tuumia silmien takana pyörii, ystävällisiäkö vai vihamielisiä. Suu ei niistä koskaan hiisku sanaakaan. Ei suon silmästäkään tiedä, mitä sen alla lepää, ei tiedä syväkö se on vai matala, se vaan aina kiiluu muuttumattomana. Ei ilman tuuletkaan sen pintaan kose, se on aina vain välkkävän tyyni. Samoin kuin länsisuomalaisen silmä. Pienet tunteenpuuskat eivät saa sitäkään muuttamaan ilmettään, se vain hohtaa epämääräistä loistoaan, tai kainoutta, tai hienotunteisuutta.
Olen aina ollut ymmällä tämän silmäyksen edessä, olen siihen tuijottanut kuin antilopi boan silmän luontiin. Minulta jää suu kiinni tämän näyn edessä. En Länsi-Suomessa puhele vieraan, ainoastaan vanhojen tuttujen kanssa. Minä pelkään lähestyä tätä kiiluvaa silmää, minä pelkään sitä kuin suon silmän reunoja. Niistä ei tiedä, vaikka ne olisivat "ijätiviepiä", niinkuin Karjalassa sanotaan.
Mutta tiedän, että kiihotustilassa tämä länsisuomalaisen silmä muuttaa muotoaan. Silloin näkymättömät pohjamudat kohoavat pinnalle. Kainous muuttuu röyhkeydeksi, hiljaisuus karjunnaksi, ja hienotunteisuus väkivallaksi. Olen nähnyt ja kokenut sen, kun länsisuomalainen on ollut viinan vallassa. Silloin olen karannut tieheni, sillä näky on ollut sietämättömän hurjaa. Raskaista psykillisistä kahleista irtipäässeen henkiolennon hurjistelua, sitä ei jaksa katsella. Se ei ole iloa, se ei ole riemastusta, se ei ole vapauden tunnetta, se on orgiastista raivoa, mieletöntä, tajutonta.
Selvittyään taas hän on kaino, hiljainen, hienotunteinen ja silmä kiiluu epämääräistä ilmettään, äsken karjuva suu on tukossa. Mutta muuten hän on Suomen uutterin, luotettavin ja ystävällisin mies.
Nyt olin näkevinäni noitten punakaartilaisten silmistä saman humalan uhon kuin markkinoilla. Nyt ei viina villinnyt, nyt veren ja ryöstön himo. Mutta samanlainen oli ilme. Ehkä hunnit ja mongolitkin olivat kainoja, ujoja, hienotunteisia paimentaessaan hevosiaan Siperian aroilla. Mutta kun he samosivat polttaen, hävittäen Europan halki, silloin heillä oli humalaisen hämäläisen silmä.
Oliko koko tämä punaisten verisota vaan länsisuomalainen ilmiö, hämäläinen sielun humala. Karjalaiset ja pohjalaiset eivät ottaneet siihen osaa. Voihan ajatella että Länsi-Suomessa, jossa maamme suurimmat työläiskeskustat sijaitsevat, oli yllytykselle soveliaampi maaperä. Niin kyllä, mutta muoto, johon tämä liike pukeutui, oli samaa orgiastista, mieletöntä, tajutonta rehkinää. Oli siis vaan hämäläinen sielun humala.
Olen vakuutettu, että tämä humala haihtuu kohta, niinkuin viinan villityskin, että tästä kansasta tulee samanlainen työteliäs, vakava, rehellinen väki, kuin tähänkin asti. Humalan ja pohmelon lakattua mies on taas ihmisten parhaita.
Tällaisia tuskissani aprikoin, huomatessani mihin kuiluun oikeutettu harrastus humalaisten käsissä oli syöksymässä.
Niinkuin vanha kuningas Saul murhemielisenä sai lohdutusta Davidin harpunsoitosta, niin minäkin hain hoivaa musiikista. Maailmanmestarien sinfoniiat avasivat minulle autereisempia näköaloja, jopa taivaallisia maisemia. Pääsin aina näistä hetkellisistä tuskista, ja pyhä savolainen kevytmielisyys valtasi mieleni.