Mutta sattui tapauksia, näinä synkkinä päivinä, joissa piili melko lailla ilveilyn aiheitakin.
Hyvä ystäväni, arvokas, harmaahapsi valtiopäivien virkamies, joutui eräänä keskipäivänä parin nuoremman toverinsa kanssa pidätetyksi keskikaupungin kahvilassa. Automobiili kiidätti saaliit Vuorimiehenkadun tutkintovankilaan. Kuulustelua valmistettiin.
Pöydän päässä istui tuo herra tuomari, entinen käsityöläinen, synnyltään lipevä kuopiolainen. Vieressä kyyhötti kirjuri, "piisarj" venäläisiksi sanottuna, syntyjään perkjärveläinen. Siis koko Itä-Suomi yhdistettynä näissä kahdessa henkilössä. Tuomarin vyötäisistä roikkui mahtava coltpistooli, joka hänen istuessaan heilui säärien välissä kuin pendeli seinäkellossa. Pöydälle oli sovitettu kaksi kuularuiskua, aukot tutkittavaa kohti.
Itäsuomalainen on taiteilijaluonne. Hän tahtoo esiintyä koristeellisen kehyksen ympäröimänä niinkin kuivassa toimessa kuin tutkintotuomarin virka on. Onko toivomiselle enää varaa, kun punahallituksen tutkintotuomari alleviivatakseen koko valtansa täyteläisyyttä, lepäilee kahden murha-aseen suojassa ja kolmas ase näkyy pöydän alta. Mutta nämät tunnuskuvat olivat vaan koristeellista laatua. Aivan varmasti ei tuomari eikä piisarj kyenneet hoitamaan kuularuiskuja, tuskin laukaisemaan yhtään laukausta Coltistaan. Tuomari istui siinä kuin jumalten kuningas Odin, kaksi korppikotkaa molemmin puolin istuintaan.
Vangitut odottivat masentuneina odotussalissa kuulustelun alkua. Yksi pidätetyistä oli jo viikkoa tätä ennen ankaran tuomarin tutkittavana, mutta taloudellisessa suhteessa juuri köykäiseksi löytty.
— Syytetyt sisään! kuului huuto.
Tämä toiskertalainen tuupattiin ensin sisään.
Kuului tutkintotuomarin äreä karjahdus:
— Mittee työ tuota köyhee raukkoo alavariin tänne rettuutatte, eikö niitä kaupungista ennee löyvy sen kummempia? Antaa sen livistee hiiteen!
Tuli kunnianarvoisen ystäväni vuoro.