Seurasi pitkä tutkinto.
Portaitten edusta oli jo täynnä länsisuomalaisia, Raunistulan sankareita, Hyvinkään lentäviä ja Vihdin kaartilaisia. Aaron huusi:
— Te olette suomalaiset tätä nykyä maailman inhoittavin murhakansa. Rauhan aikanakin teillä oli toinen sija Europassa, italialaisten jälkeen.
Jätin kuulustelun ja kiipesin Impi Marian kanssa ylös temppelin portaita.
Tultiin sanomattoman suuren sisäänkäytävän eteen, josta mahtui 200 henkeä rinnan yhtaikaa astumaan sisään. Saavuttiin tavattoman suureen eteiseen, joka oli kuin Lappeenrannan rakuunain harjoituskenttä. Eteisen korkeassa kuvussa loisti Otava ja valaisi eteisen kirkkaaksi kuin poutaisena päiväsydännä. Hohtoisan valkoiset pylväät kannattivat kattoa.
Sisältä kuului jättiläismäisen orkesterin pauhua. Minä tyrmistyin.
Sehän soitti Offenbachin kuuluisaa renkutusta operasta: Orfeus
Tuonelassa.
Samassa ohjasi eräs vanha, arvokkaan näköinen juutalaisnainen askeleensa meitä kohti ja kysyi:
— Mitä haluatte?
— Saisinko itselleni ja tyttärelleni hieman illallista?
— Olkaa hyvä ja astukaa syrjähuoneeseen. Perheelliset saavat ruokailla erikoishuoneissa. Vaikka kyllä saatte mennä suureen saliinkin, jossa orkesteri soittaa. Mutta siellä on nyt elämä hiukan vallatonta. Sinne on kerääntynyt joukko kaatuneita sotilaita eräästä pienestä maasta, Suomesta, ja nämät vanhat riitaveikot juovat siellä parastaikaa veljenmaljoja. En kehoita sinne menemään.