— Äijä on tullehia, harvoja palannehia.
— Onko Tuonelassa tilaa, kattoa Manan majoilla, missä päätäni kallistaa, pienen tyttöni tykönä, kultakutrisen keralla?
— Onhan Väinölä vapaa, missä veljeni viruvi, vaka vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen. Sinne mennös tyttöinesi, pienen piikasi keralla. Sielt' on lähtenyt Lemminkäinen, veitikka ylen verevä, pillojansa piilemähän, suuren raadin rankaisema. Tullut on Väinökin Manalle, ilman taudin tappamatta, sulle siis sopiva toveri. Lemminkäisen vuode vapaa.
— Neuvo oudolle tie Väinölän tuville!
— Astut ensin hongikkoa, sitte virstat vitsikköä, tulet pyhään pihlajikkoon, joen raukean rantamille. Kulje kymin vartta, tulet vihdoin kääntösillalle, soita kelloa kovasti, neidot sulle sillan kääntävät. — Kysy tietä kulkevilta, ei kysyvä tieltä eksy.
— Mikä on sisäänpääsymaksu Tuonelaan.
— Suomen köyhää kansaa on ilmaiseksi laskettu Manalle. Onko sulla rautaromua matkassa, millä sepon mieltä mielitellä.
— Ei ole. Siivet annan hoitoosi. Palaan täältä maailmalle, kun joutunen.
— Mene tervennä, hyvästeli totinen Ilmarinen, ahjon hiillos himmenee.
Tartuin Impi Mariaa pienestä kädestä kiinni ja läksimme juhlallisin tuntein suomalaista Tuonelaa samoilemaan. Valtatie, pehmyt ja hiekkanen, kuin konsanaan Suomessa, kulki humisevan hongikon halki. Syrjäteitä poikkesi milloin oikealle milloin vasemmalle. Tienviittoja näki jokaisessa tienhaarassa, tuttuja ja tuntemattomia nimiä. Näkyi mökkejä, pirttejä, kartanoita, taloja ja linnoja. Vainajat olivat rakentaneet majoja sellaisia, mihin maailmassa olivat tottuneet. Maaperä samanlainen, kalliot samanlaiset, samanlaiset puut, kukat, kivet kuin maassakin. Ja vainajatkin samanlaiset, vaikka vaan kalmankalpeat.