Jo näkyivät Tuonelan ukset, kiviset kraniittiset muurit ja tornit. Kaksi jättiläismäistä kivistä karhunkuvaa kohosi pääkäytävän molemmin puolin, Takasen luomat. Kultaa ei missään, kivitekelmiä kaiken värisiä, tumman vihreästä kraniitista vuolukiven helakkaan harmaaseen.
Astuttiin hiekkaselle rannalle. Kaunis kaareva lahti, toinen reuna silmän siintämättömässä täynnä pitkiä kirkkoveneitä talaitten alla. Toiset ehyet, toiset jo mädät. Suomalaiset kuuluvat saapuvan kirkkoveneissä Orionista Pohjantähteen. Pitkä punainen vene oli vielä ylösvetämättä, samankokoinen valkoinen vieressä, kokka vaan kiinni hiekassa. Veljesten veneet, punikkien ja valkosten. Sovinnossa oli kuljettu avaruuksien halki, vihan mainingit olivat laskeutuneet Aaronin temppelissä. Ei nuori kansa kauan jaksa vihaa kantaa. Tuonelassa viha lopullisesti tuuditetaan uneen.
Kuulin kalsketta kahden kallion lomasta. Sepän moukari paukahteli alasinta vastaan. Pajan katosta tuprusi tuli. Portti oli auki. Viimeiset punikit ja valkoset astuivat syltä kaulaa aukosta sisään. Nuorten vetreet veret ovat herkät anteeksiantamaan niinkuin kiivastumaankin, vanhan sakeat, mustat mujut hautovat kostoa. Nuorten sovinnollinen kulku Tuonelaan toi toivon välkkeen synkkään sydämmeeni. Nuorten haavat paranevat, vanhojen suurin vaivoin.
Pauke taukosi. Seppä ilmestyi portille sulkemaan sitä.
— Vieläpäs on tulokkaita! Joutukaa sielut, että saan portin kiinni ja pääsen töihini, sanoi seppä.
— Oletko Ilmarinen, takoja ijänikuinen? Tunnen sinut Gallen-Kallelan taulusta. Hieman kauniimpi vain olet.
— Se olen. Mi sinä olet miehiäsi?
— Olen inehmon lapsi. Haen Tuonelasta lohtua apeille mielaloille.
— Taudin tappamatta, muun surman musertamatta tulit Tuonelan tuville.
— Niin tulin. Onhan tänne ennen tullut inehmoja lohdutusta hakemaan ja sen saatuaan ilolla ja uusilla voimilla maailmaan palanneet.