— Missä lienet.
— Helsingin raastuvassako?
— Niinpä sitte lienet.
— Oletko Haapoja?
— Sinäpä sen sanoit.
— Miksi murehdit?
Matti Haapoja huokasi syvään.
— Kirottu Tuonela, kun ei tarjoa edes nautinnon hetkeäkään. Muilla täällä on ilonsa ja nautintonsa, meillä murhamiehillä ei mitänä. Jäytävä ikävä vaan. Muut lempivät, juovat, syövät ja hekkumoivat, meiltä kaikki nautinto riistetty. Mitäpä murha Tuonelassa merkitsee? Ei ihminen kahdesti kuole. Murhanhimo tuomittu auttamattomasti kitumaan.
Hiukseni kavahtivat kauhusta pystyyn. Mitäs jos Matti huomaa, etten olekkaan kuollut! Hän tappaa heti minut ja Impi Marian kuin kärpäsen. Mutta Haapoja ei luonut silmäystäkään minuun, vaan tuijotti itsepintaisesti hiekkaseen maantiehen. Kaunis, solakka mies tuijotti taas suoraan avaruuteen vilkaisemattakaan minuun.
— Miksi tässä tien vieressä istutte ja surkeilette?