— Odotamme tässä aina joka päivä punikkeja ja valkoisia saapuviksi. Ne tuovat viestejä verisiltä kentiltä. — Kuulitko, Hallin Janne, mitä se Raunistulan punikki kehui?
Hallin Janneko tuo ihmeen ihana mies? Tavallaan siis tuttaviani!
— Kuulin, vastasi Janne ja tuijotti jäykistyneenä Pohjantähteen. Mutta kuulitko, mitä Kolikkoinmäen punikki puhui?
— En. Kerro, kerro heti! Mitä se virkkoi? hoputti Matti.
— Punikki sanoi, että hän on istunut monen porvarin aamuvuoteen ääressä ja kutkutellut uhrinsa sieramia browningin piipun suulla ja nauttinut tämän tuskasta ja hikikarpaloista. Ja kun kyllikseen oli nauttinut, kuten lemmen suurimmasta sulosta, oli hän laskenut kuulan onnettoman ohimoon. Miten ihanaa olisi ollut nähdä terveen miehen kuolinkamppailua. — Oo-o-oh. Olemme Matti parka syntyneet liian aikaseen.
— Oo-o-oh! Niin olemme! Meillä oli aina pelko poliiseista ja vallesmanneista. Ei koskaan saanut rauhassa nauttia uhrinsa irvistyksistä. Mutta mitäs punikeilla! Heillä on koko Suomen työväestö takanaan, turvanaan, selkänojanaan. Ei hätää, ei pelkoa mistään. Et kun raatelet vaan raukeassa rauhassa. — Ja se Raunistulan punikki kun kertoi, miten pappi ristiinnaulittiin kirkon alttariin, ja haavoihin sirotettiin suolaa. Oo-o-oh!
— Ei kaikki työmiehet sitä hyväksyneet, uskalsin tokaista väliin.
— Ei kaikki ihmiset sellaisesta kykene nauttimaan, sanoi Matti. Se on vaan valittujen hekkumaa. Mutta he antoivat suostumuksensa, lupautumalla punikkeja suojella. Oi kulta-aikoja, joita ei meidän suotu elää!
— Niinpä niin. Ja kuka enää meitä siellä maailmassa muistelee, sanoi Janne. Olemme laudalta lyötyjä! Niitä on satoja murhamiehiä Suomessa, joitten rinnalla saamme häveten seistä kuin kääpiöt jättiläisten parissa. Kuka enää puhuu Matti Haapojasta, kuka minusta! Lapsiahan me olemme punikkeihin verraten. Meidän maineemme on mennyttä. Ennen meistä laulettiin ja meitä mainittiin. Mitä merkitsee nykyään yksi murha? Se on vaan korvapuustin arvossa.
— Onko tänne saapunut naispunikkeja? kysyin.