— On kyllä, vastasi Janne, mutta en minä heistä perusta. Rumia latuskaisia lahnoja. Ihanammat olivat immet Kuorehvedellä.
— Lähdetähän pois kotia, Janne! Huomenna tullahan takasin kuulemahan tuoreita uutisia.
Molemmat nousivat pystyyn ja poistuivat metsään, taakseen katsomatta ja meihin ollenkaan vilkaisematta.
Lähdettiin liikkeelle hiukan levättyämme.
— Kuka oli se isompi mies? kysyi Impi Maria.
— Se oli Matti Haapoja. Kuuluisin murhamies aikoinaan Pohjanmaalla. Ja toinen oli Hallin Janne. Sinä olet kuullut hänestä. Lyydi Sievänen on sinulle siitä kertonut. Lyydi on kotosin sieltä päin kuin Jannekin.
— Kyllä minä olen kuullut. Janne oli niin kaunis ja kiltin näköinen, mutta hyi jee kun se Matti oli julma!
Tultiin alavemmille seuduille, vitsikkoon, ja hyttyset pyrkivät hätyyttämään aivan kuin Lapissa. Sytytin sikarin, mutta sittenkin täytyi pistää juoksujalkaa, sillä Pohjantähden itikat olivat verenhimoisempia kuin pahin porvari. Jo näkyi ensimäinen pihlaja mäen törmällä. Täältä avautui pyhä pihlajikko eteemme, ihanana täydessä kukoistuksessaan, ja kukkien lemu oli väkevän tukahduttavaa. Tien molemmat reunat olivat tiheään asutut, huvila huvilan vieressä. Erään portin yläpuolella seisoi "Minna Canth". En malttanut olla pistäytymättä portista sisälle, sillä olin nuorena lyseolaisena viettänyt monta nautintorikasta iltaa Minna Canthin hauskassa perheessä, silloin kun 50-vuotias emäntä aloitti kirjailijauransa, ja oli itse sielullisesti samassa kiihkeässä käymistilassa kuin me, hänen nuoret vieraansa.
Avasin portin ja näin samassa ystävällisen kirjailijattaren istumassa suuren, kukkivan pihlajan alla, puutarhapöydän ääressä, eräs pieksujalka mies pöydän toisella puolen.
— Terveisiä matoisesta maailmasta. Tunteeko rouva kirjailijatar enää minua? kysyin.