— Aivan hyvin. Astukaa vaan tänne perälle ja istukaa pöytään. Kuuleppas Hoppulainen, sano Anna-Kaisalle, että hän tuo kaksi kuppia lisää.
— Tahdoin tavata Teitä saadakseni tietää, miten täällä Tuonelassa ollaan ja elellään. Raamattukaan ei anna yksityiskohtaisempia kuvauksia elämästä kuoleman jälkeen. Sen olen kyllä jo huomannut, ett'ei täällä yksinomaan viritetä ylistyslauluja Jumalalle.
— Aivan niinkuin maan päällä. Ihminen maasta syntynyt, muuttuu aina maaksi, siis samanlaiseksi kuin alkuaan oli ollut. Mitään aito sieluja ei ole olemassa koko luomakunnassa, ainoastaan sieluruumiita. — Muistatteko meidän kiihkeitä keskustelujamme Kuopiossa maailman kaikista, suurista kysymyksistä?
Minna Rouva heläytti huikean naurun, siristi silmiään ja säteili ystävällisyyttä. Hän jatkoi:
— Mitä lapsia oltiinkaan! Te nuorukaiset ja minä, etupäässä minä. En kadu vanhan lapsellisuutta. Se on armon lahja. Se pitää nuorena ja iloisena. Taivas on iloja täynnä. Ilo, se juuri on taivasta. Nauru, sydämmellinen nauru, se on kiitoslaulu luojalle. Parempia ylistyslauluja ei tunneta. Pahat ihmiset eivät koskaan naura ei maailmassa, ei manalassa.
— Niin, pyhä kevytmielisyys on minunkin uskontoni.
Hoppulainen ja Anna-Kaisa lähestyivät.
— Kuka se Anna-Kaisa on?
— Se on minun palvelijani.
— Onko Tuonelassa piikojakin?