— Tässä on vielä rippeitä siitä suuresta härästä, jota Pohjolan häissä syötiin. Tuntenet jutun Kalevalasta. Meillä on toinen takapaisti, toista kalvaa pyhä Henrikki. Hän ei syö muuta kuin härän lihaa, paitsi paastonaikana, jolloin tyytyy muikkukukkoon ja piinaviikolla vallan kiiskeihin ja kuoreisiin. Hän on niin pyhä!
Louhi puheli vielä paljon ruuista ja juomista niinkuin hyvien emäntien on tapana. Väinämöinen söi paljon.
— Ei niitä raadin kokouksia kestä tyhjällä vatsalla, sanoi suuri runoilija. Ei muut kuin Sipi. Hän elää pelkällä silakalla ja potaatilla.
— Missä Europaeus asuu?
— Porthanin kyökkikamarissa.
— Sama vaatimaton filosofi kuin ennenkin!
Syötyämme ja levättyämme läksimme kolmikannassa korkean raadin kokoukseen. Louhi pukihe taas juhlakoristeihinsa, kruunuunsa ja lumivalkoiseen huntuunsa. Kuljimme sillan yli, Louhi ensimäisenä kimaltelevine timantteineen, sitte Väinämöinen ja viimeksi minä. Tultiin sisään raatitaloon pääovesta tornin alta. Istuntosali oli aivan kirkon tapainen, Turun tuomiokirkon malliin sisustettu, paitsi että, hienotunteisuudesta Väinämöistä ja Louhea kohtaan, kaikki kristilliset merkit, kuten ristit, alttaritaulut, lukkarin numerot y.m. puuttuivat. Sipi oli jo meitä edellä saapunut. Sipillä oli vanha, ruskea, kulunut bonjuuri yllänsä. Tahmea, silitetty rintaedusta ja kaulus, jonka ympäri musta kanttinauha oli sidottu, peitti rinnan, mutta kaikki nämät sivistyksen merkit olivat nyrjähtäneet viistoon, niin että karvainen rinta näkyi toiselta laidalta. Sipi ei ollut kiireessään löytänyt paidankauluksen nappia. Paita muuten aivan isabellanvärinen. Sipi teki erinomaisen kohteliaita kumarruksia sekä Louhelle että Väinämöiselle. Sipi esiteltiin minulle:
— Minulla on kunnia tuntea Teitä, kunnioitettu runonkerääjä. Näin Teidät kerran isänmaallisessa juhlassa Ylioppilastalossa, muistaakseni aivan samoissa juhlapukimissa kuin nytkin.
— Vai niin, sanoi Sipi, ja peitti kämmenellään rintansa. Missä asutte?
— Kunnia-arvoisen Väinämöisen luona.