Aksel. Ehkä saan auttaa neitiä alas?
(Gerda vetäytyy ylemmäksi kivelle ja kääntää kasvonsa
hänestä pois).
Aksel: Suokaa anteeksi, pelotinko teitä, neiti Gerda? (Hän ei vastaa). — Oletteko vihanen minulle?
Gerda. En.
Aksel. Kyllähän se oli poikamaista tuprutella sikaria siten, sillä olisihan minun pitänyt käsittää, että te pelästyisitte —
Gerda. Minä en tosiaankaan huomannut, että herra Franck loikoi kiven juurella ja —
Aksel. Ette — ja siksi tahdoinkin jollain tavoin huomauttaa, muutoin ehkä olisin saanut vasten tahtoani kuulla yksinpuhelun ja sellaista en tahtonut.
Gerda. Minulla ei ole tapana puhella ääneen itsekseni, kuten — (hillitsee itsensä).
Aksel. Kuten minulla on tapana tehdä, tarkotatte. Tämä Hannila on kyllä erinomaisen viehättävä paikka, mutta täällä taitavat olla hyvin ohuet seinät. Ja niitä saan myöskin kiittää siitä, että minulla on ollut toisinaan onni saada kuulla lauluanne.
(Istuutuu kiven alareunalle, joka siinä muodostaa
kynnyksen tapaisen syvennyksen).