Gerda (hämillään). Oletteko kuulleet? Tästä puolen pysyn hiljaa, kun tiedän teidän olevan sisällä.
Aksel. Ei niin, vaan laulakaa neiti, sitä hartaasti pyydän. Ette voi uskoa, millainen hyvä työ se on tällaiselle onnettomalle raukalle kuin minulle! Sen, joka on tuomittu päivät päästään vaivaamaan aivojansa ehdottoman yhtenäisyydellä ja moninaisuuden erkanemisella yhteydestä, tarvitsee välttämättömästi kuulla oikein kouraantuntuvia todistuksia siitä, että elämä virtailee hänen ympärillään reippaasti, jotta hän ei kuvittelisi kiivenneensä abstraktionisuuden pilviin asti ulottuvia tikapuita myöten suoraan Platonin idea-maailmaan.
Gerda. Te puhutte niin kummallisesti niin — minä en totta tosiaan ymmärrä teitä olleskaan.
Aksel. Ettekö ole olleskaan turhamainen, neiti Gerda?
Gerda. Tahdotteko olla hyvä ja laskea minut täältä, sillä enhän voi ijänkaiken olla täällä kuin mikäkin virstantolppa.
Aksel. Vai niin, te tahdotte päästä vastaamasta kysymykseeni.
Gerda. Vaikka se onkin hieman tungetteleva, niin tahtoisin siihen vastata, kunhan vain tietäisin, mitä sillä tarkotatte.
Aksel. Tarkotan, että pidättekö siitä, että teitä ihaillaan? Miksi vetäydytte aina pois, kun näette, että — että minä silloin tällöin tahtoisin nähdä vilahduksen kauniista kasvoistanne? Ettekö tosiaankaan ole turhamainen? Ja minä kun luulin, että kaikki naiset olisivat turhamaisia. Näettekös tuon kajavan? (Viittaa järvelle päin). Se uiskentelee edestakasin pitkin veden pintaa eikä väsy itsensä peilailemisesta. Lyönpä vetoa, että se on naaras.
Gerda. Olkaa niin hyvä ja laskekaa minut!
Aksel. Jollei se nimittäin ole metafyysillinen uros, joka syödä ahmii siinä mielessä, että ilmiö on ylösalasin käännetty peilikuva vedessä, siis täydellinen käsitys ideasta.