Kurman. Vai olikin tuo vain hyväntekeväisyydestä! Niin että, jos hän olisi ollut 20-30 vuotta vanhempi kuin nyt ja hänellä olisivat olleet kipeät silmät ja hän olisi puhunut nenäänsä, niin olisit sinä kumminkin yhtä uskollisesti istunut tuolla kivellä hänen kanssaan.
Gerda. Usch, kuinka sinä olet ilkeä, isä! Etkö sinä ymmärrä, että kaikki on tapahtunut pelkästä sääliväisyydestä ja — sääliväisyyden tähden minä tahtoisin matkustaakin. Jos hän kosii, niin täytyy minun vastata "ei" ja kuka takaa, ettei hänen mielenvikansa, joka nyt näyttää kokonaan kadonneen, puhkea taas esiin. Sitä minä en tahdo omalletunnolleni.
Kurman (veitikkamaisesti). Ja — häneen sinä et ole olleskaan rakastunut? Et edes pikkusormen verran.
Gerda (kärsimättömästi). En, olenhan sen jo sanonut.
Kurman. Oletko rakastunut? Ensimäinen, — toinen — ja kolmas kerta.
Gerda. En, en, en! (Heittäytyy pöydän ääreen, painaa päänsä pöytää vasten ja rupeaa itkemään). Hyi, kuinka sinä, isä, olet ilkeä.
Kurman. Kas niin! Eihän suuri tyttö saa, itkeä! Minäpä kerron sinulle sadun, niin tulet taas iloiseksi.
Gerda. Minä en koskaan enään koko elämässäni tule iloiseksi — en koskaan, en koskaan!
Kurman. Kerronpa satuni kumminkin. Sen olen itse sepittänyt.
Gerda. Saat lörpötellä mitä tahdot, mutta minä en kumminkaan kuuntele.