Sillaikaa kuin mies kokoili lasisirpaleita, kysyin mitä kello oli.
"Kohta kai soitetaan aamiaiselle."
"Mitä?" huudahdin hämmästyneenä. "Lähdimmehän kello 2 päivällä
Lontoosta?"
"Aivan oikein, ja nyt on meillä toinen päivä ja kello on 11. Olette nukkuneet kaksikymmentä yksi tuntia."
"Kaksikymmentä yksi tuntia! Mutta minähän heittäysin vaate päällä vuoteelleni?"
"Aivan oikein! Kun tulin sytyttämään lamppua, herätin teitä ja autoin teitä riisumaan. Ja saksalainen herra, jonka vuode on allanne, sanoo että teitä vaivaa enemmän kuin kohtalainen pohmelo. Hän näki, kun te hyppäsitte laivaan, suuri pullo viinaa kädessänne."
Tunnustelin päätäni ja koetin järjestää muistojani. "Kohtalainen pohmelo — minulla! Mutta sehän oli toissapäivänä!" kuiskasin itselleni.
Stevartti seisoi jo ovella. Vielä kerran kääntyi hän puoleeni ja sanoi:
"Pyydän anteeksi, mutta ettekö ole se nuori herra, jota eilen seurasi that little fair lady and screaching baby (valkoverinen rouva ja huutava kakara)?"
Minä myönsin päännyykähdyksellä.