"Siinä tapauksessa tulee teidän mennä katsomaan rouvaraukkaanne ja pientä lasta, jotka ovat hyvin sairaita."
Sen sanottuaan meni stevartti matkaansa.
Minun rouvaani! Minun pientä lastani! Ja ne olivat pahoinvoipia! Mutta olinhan minä itse pahoinvoipa; sairaampia kuin minä ne eivät voineet olla. Kaikki valtameren sillit eivät olisi voineet mitään sille kauhealle kurjuudelle, joka vallitsi minussa. Päätin kumminkin nousta kannelle, viileältä ilmalta kun toivoin virkistystä.
Vasta monien ponnistusten jälkeen onnistuin saamaan vaatteet ylleni; laiva keikkui kauheasti ja aina kun se kallistui, keikahdin hyttini toisesta seinästä toiseen. Vihdoin olin saanut pukeutuneeksi ja kuljin hapuellen ruokasaliin saadakseni jotakin ravintoa: enhän ollut neljäänkolmatta tuntiin mitään syönyt.
Mitä maukkaita ruokia olikaan pöydällä! Mutta jos mitä otin syödäkseni, pani luonto vastaan, ikäänkuin olisin ollut nielemässä villasukkaa. Sitä paremmalta maistui väkevä portviini.
Olin juuri tyhjentämässä kolmatta lasia, kun eräs vanhempi herra äkkiarvaamatta tarttui käteeni ja sanoi äänellä, joka muistutti poliisimiestä, kun hän puhuu pahantekiälle:
"Nuori mies, te rakastatte liian paljon väkeviä; te pilaatte varmaan sillä itsenne. Minä pidin teitä jo eilen silmällä ja minun täytyy tunnustaa, että suuresti hämmästyin, mitä näin. Minulla on, näette, arveluttava onni olla teidän hyttitoverinne, nuori mies."
Tämä oli minusta enemmänkin kuin liikaa, ja unohtaen kunnioitusta, mikä on harmaalle parralle annettava, ja omaa vihriää nuoruuttani, huudahdin:
"Herra, mitä luulette? Minä en ole teidän nuori mies."
"Mitäkö luulen?" vastasi epäkohtelias maanmieheni, "ei muuta kuin että minulla on ihmiskokemusta, nuori mies, ja kentiesi tulette vastoin tahtoannekin tilaisuuteen tunnustamaan silmieni tarkkuutta. Vastaiseksi tarkoitan vain hyvää ja neuvon teitä ajoissa kääntymään. Tiedättekö mitä dilirium tremens on?"