"Olen, ihan varma!"
"Kiitoksia, hyvä parooni. Mieheni täytyy aina kurkistaa vuoteitten alle, muuten en saa unen rahtua silmiini."
"Saanko nyt sammuttaa kynttilän?"
"Kyllä, jollette enää sitä tarvitse. Hyvää yötä!"
Hän oijensi minulle pienen kätensä ja minä suutelin sitä, mutta joltisesti jäähtyneenä.
Olin kyllä nukkunut suurimman osan aikaa laivamatkalla ja lakanat olivat kuten koko maailman hotelleissa kylmät ja kosteat, mutta sittenkin vaivuin pian makeaan uneen. Laivan keinuva liike tuntui vielä ruumiissani ja korvissani soi meren aaltojen loiske. Uneni kävi yhä syvemmäksi.
Mutta kylläpä oli ihmeellistä, että vaikkakin olin mitä syvimmässä unessa, niin oli minulla kumminkin selvää tietoa tästä keinumisesta ja loiskeesta. Viimeksi mainittu kävi mielestäni yhä voimakkaammaksi, ikäänkuin olisi väkimyrsky syntymäisillään. Kuulin selvään kalalokkien ja myrskylintujen kirkunaa, johon sekausi masinan puuhkiminen, se kun kävi yhä kovemmaksi. Varmaan oli höyryn paino äärimmillään. Rumpumpumpum! Oi, kunpa vain ei höyrypannu räjähtäisi! Komantosillalta kuului kapteenin ääni, vaikka melkein myrskyn pauhinaan katoomaisillaan…
"Eikö tästä riivatusta melusta loppua tulekaan? Hulluksihan tästä kaikesta tulee!" ärjyi ääni vuoteeni päässä ja siinä olevaa ovea paukutteli nyrkki.
Samalla kolkutettiin, vaikka hiljemmin, toista ovea, sitä, joka seisoi pesukaapin takana, ja surkean kimelä ääni kuului:
"Mutta, rouvaseni, mitä teettekään kakaralle? Lapsihan huutaa ihan pilalle kaunista ääntään. Antakaa hänelle jotakin makeata? Enkö saisi tarjota vähän kokolaatea — se on herrojen Jordanin ja Dimaussenin tehtaasta Dresdenissä."