Tämä siis oli kuumennettu masina! Myrskyn pauhinasta taasen piti ihmelapsi Fumps huolen.
Olin juuri kohonnut istualleni, tehdäkseni äänekkään pojan äidille kohteliaita ja vakavia muistutuksia, kun näin Mimmi-rouvan seisovan vuoteeni vieressä, huutava mytty sylissänsä.
"Oi näitä kauheita herroja!" valitti pikku rouva nyyhkien; "nehän eivät siedä kuulla pienen lapsen itkuakaan, käyttämättä, itseään villipetojen tavoin. Pitäkää, hyvä parooni, häntä sen aikaa kuin lämmitän hänelle hiukan saksankuminateetä!"
Ja odottamatta myönnytystäni laski hän syliini tuon kohti kurkkuaan parkuvan ja potkivan mytyn. Olin tosin kerran ennen pitänyt lasta sylissäni, mutta tuo lyhyt harjoitus ei tehnyt minua soveliaaksi täyttämään tätä paljon vaikeampaa tehtävää. Minä keinuttelin pikku Fumpsia sen kuin jaksoin. "Pyschvyschvyschvysch!" Ei, ei mikään auttanut. Puhuttelin häntä ystävällisesti. "Tu-tuu-tuu-tuu, ole hiljaan ja kiltti, niin saat sokuria!" Ei, ei auttanut. Taputtelin myttyä alta ja päältä, tanssautin sitä ylöspäin ja alaspäin — ei, ei siitäkään apua!
Tuo kuminatee ei tahtonut ensinkään ottaa lämmitäksensä ja viereisissä huoneissa oliat antoivat mitä tehokkaimmalla tavalla kuulla mieliharmiansa. Korviani särki kuin olisin seisonut katetulla rautatien asemalla, veturin kiljuessa ihan vieressäni. Tuota kaikkia eivät hermoni kärsineet ja minä huusin armottomalle Fumpsille:
"Etkö tahdo pitää suutasi, sen mokoma elukka!"
Ja todentotta, pikku ilkiö vaikeni ja katseli minua hämmästyneenä, muljotellen kyyneleisiä, kirkkaita silmiään. Mutta sitten vetäysivät suupielet jälleen alaspäin, silmät ummistuivat, pienet käsivarret alkoivat hosua ja — iii! Siinä syntyi uusia ja vielä kirkuvampia säveleitä.
"Hyi, herra parooni! Kuka tuolla tavalla ärjyy pienelle lapselle!" huudahti suuttunut mamma itkuun hyrähtäen ja temmaten lemmittynsä minun arvottoman sylistä. "Miehet nyt eivät kelpaa mihinkään! Fumpsiparkani, oma sydänkäpyni, mitä ovatkaan ne tehneet sinulle?"
Minä heittäysin kyljelleni vuoteeseeni että jymähti ja vedin peitteen korvieni yli. Nyt vasta ymmärsin ystävääni Kalle Ferdinandia! Vielä toissa päivänä en kuolemakseni käsittänyt mahdolliseksi, että tunteellinen mies voi vapaaehtoisesti ja epämääräiseksi ajaksi erota niin ihanasta vaimosta kuin Mimmi-rouva oli; mutta nyt — nyt käsitin sen täydellisesti. "Oi pyhä Antonius!" huokasin, "jos olisin jo saanut jättäneeksi hänet Hinterpommernin rajan toiselle puolelle! En nai koskaan — tahi, jos nain, niin lesken, jolla on täysikasvuisia lapsia!"
Vihdoin oli tee lämminnyt ja minä pääsin rauhaan. Päätin nukkua, enkä herätä, vaikka kymmenenkin Fumpsia huutaisi vuoteeni ympärillä. Mutta mitä päätöksistä! Kohta sen jälkeen tarttui pelimannin rouva käsivarteeni ja kuiskasi pelästyneenä: