"Yhdentekevä!" ärjäsin hännystakkiselle miehelle. — Kun ei ole, millä maksaa, on tietysti yhdentekevä, kuinka suuri velka on.
Kyypäri poistui, heitettyään uteliaan silmänluonnin matkustajain kirjaan. Tuskin oli hän sulkenut oven, kun minä raivostuneena hypähdin paikaltani, juoksin huoneessa edestakaisin kuin haavoitettu pantteri ja koetin lepyttää mieltäni latelemalla mitä herttaisimpia mielenpurkauksia Kalle Ferdinandin jalouden johdosta.
Mimmi-rouva ei sillä välin tiennyt muuta parempaa kuin puristaa esikoistaan, "rakastettua sydänkäpyään" sydäntänsä vastaan ja päästää huokauksia ja voivotuksia, joihin Pumps uskollisesti yhtyi koko kurkkunsa täydeltä. Jos luonnoton isä olisi nähnyt uhriensa kyyneleitä ja kuullut jälkeläisensä korvia vihlovalla äänellä kutsuvan taivasta kostajaksi, niin kyllä olisi hänen sydämensä heltynyt. Onneksi hänelle oli Pohjanmeri välillämme, sillä nyt olin sillä tuulella että olisin antanut keppini tahdittaa hänen selkäänsä.
Johonkin oli kumminkin ryhdyttävä. Mihin? Oi, pyhä Antonius, mitä piti minun tekemän? Mistä saisin rahoja — varastamatta?
"Kuinka onneton olen, kuinka sanomattomasti onneton!" nyyhki Mimmi-rouva. "Minun Ferdinandini! Onko tämä kaikki totta? Hän oli aina niin kiltti minua kohtaan. Enhän minä hänelle ole mitään tehnyt — ainoan kerran vain, kun sanoin, että hänen viulunvingutuksensa olivat kauhistuttavat; mutta enhän minä vielä silloin tiennyt, että hän itse oli sepittänyt niitä. Fumps-parka, armas, rakas silmäteräni! Nyt täytyy meidän kuolla nälkään, emmekä koskaan pääse mummon luo Belgardiin."
"No, no, rouva Müller! Ei sitä toki vielä nälkään kuolla", lohduttelin minä. "Olenhan aluksi antanut käskyn että pöytämme täällä on katettava." Ja kun äiti ja lapsi eivät sittenkään herenneet itkemästä, silittelin minä toisella kädelläni pienoisen kaljua päätä ja taputtelin äitiä olkapäälle.
Tässä lohduttajan toimessa paraikaa ollessani avattiin ovi ja sisään astui palveliatar, joka jo minun nukkuessani oli saanut käskyn Mimmi-rouvalta tuoda rievää maitoa Fumpsia varten. Hyvän tytön kävi kohta sääliksi pientä huutajaa. Hän otti mytyn äidin sylistä, ja sillaikaa kuin Mimmi-rouva uudelleen laittoi keittimensä kuntoon, tanssi hän rallattaen ympäri huonetta, jotta mytty vihdoin näki hyväksi vaieta ja silloin tällöin vain päästi yksityisiä huutoja, joita molemmat naiset säestivät miellyttävällä naurulla.
Äkkiä kutsuttiin hyvänsävyisä palveliatar ulos ja minä asetuin akkunan eteen, jossa ruutua rummuttaen katselin liikettä Alsterilla ja koetin ponnistaa järkeäni, löytääkseni jotakin apukeinoa.
"Oletteko keksineet mitään neuvoa, herra parooni?" kysyi vihdoin
Mimmi-rouva hiljaan.
Minä käännyin ja vastasin miehuullisesti: