"Olenpa niinkin, rouvaseni; olen keksinyt keinoa, joka auttaa. Otan kultataskukelloni, jonka pappa antoi minulle, kun olin ylioppilastutkintoni suorittanut, ja — panttautan sen."
Sisällinen liikutukseni oli vallata minua; minun täytyi taasen kääntyä akkunaan päin.
"Ei, sitä ette saa tehdä, ei!… Tuota kaunista kelloa! Odottakaa, minun johtuu jotakin mieleeni: onhan minulla kultainen rannerenkaani, jossa on suuri hohtokivi — mieheni antoi sen minulle hääpäivänämme. Odottakaa, minä ha'en sen arkusta; se on maksanut kolmesataa viisikymmentä markkaa, sanoo Ferdinand, Ja nyt hänellä ei ole antaa minulle edes matkarahoja kotiin!… Mutta kyllä hän sittenkin suuttuu kauheasti, kun saa kuulla että olen pantannut hänen häälahjansa. Kun väliin Lontoossa varamme loppuivat ja piti pantata milloin mitäkin, niin minä joskus esitin, että vietäisiin konttoriin rannerengas, mutta silloin huudahti Ferdinand aina: Jos minua rakastat, Mimmi, niin älä koskaan panttauta rannerengasta, se murehuttaisi minua haudassanikin! Niin hän sanoi, herra parooni. Oi hän on niin kovin tunnollinen, minun oma Ferdinandini."
Ja rouva purskahti taasen itkuun.
Mutta minua koski kultakelloni kohtalo enemmän kuin viekkaan pelimannin tunnollisuus; minä tempasin sentähden rannerenkaan, niin pian kuin Mimmi-rouva oli sen hakenut esille arkusta, ja lähdin kiireesti sen kanssa ulos.
Oli kaunis, selkeä syysaamu, ihan semmoinen, joka houkuttelee lähtemään huvimatkalle Alsterille, mutta — jääkää hyvästi ihanat unelmat! Sen sijaan pakotti minua välttämättömyys tässä kauniissa merikaupungissa, jossa en tuntenut ainoatakaan ihmistä, niin pian kuin mahdollista hakemaan jonkun rikkaan juutalaisen, joka tarpeellisella lisällä avustaisi minun kehnoa matkakassaani. Minä syvennyin kaupungin vanhempiin osiin, toivoen näkeväni niiden vähäpätöisten katujen varsilla jonkun kyltin, joka opastaisi minua hädässäni.
Ihmeellistä! Aina kun kadun kulmassa silmäilin taakseni, jotten eksyisi paluumatkallani, näin pienen, keski-ikäisen, harmaanuttuisen herran, joka jo hotellista lähtiessäni oli astunut esiin porttikäytävästä. Mutta, kuten sanoin, en tuntenut ainoatakaan ihmistä koko Hampurissa; sattumus se kaiketi oli, joka sai tuon herran kulkemaan ihan samoja käyriä katuja, kuin minä kuljin.
Vihdoin sain näkyviini panttilainaajan kyltin ja astuin tykyttävin sydämin sisään hänen ammattipaikkaansa — tomuiseen vaatepuotiin.
"Anteeksi, hyvä herra", aloin peräti hämilläni; "pahaan pulaan joutuneena täytyy minun kallisarvoista kultakapinetta vastaan…"
"Tunnen tuollaista — antakaa tänne!" keskeytti minua kovasydäminen israeliitta välinpitämättömästi.