"Yhden — markan! Anteeksi, herra Abrahamssohn, kuulin kai väärin."
"Ette kuulleetkaan! Minä annan aina kolmannen osan tavaran hinnasta — rehellinen ammatti, herra Müller. Tämä rannerengas, jonka te olette antaneet Mimmillenne Elokuun 5 p. 1873, on tompakkia, ja hohtokivi on lasia. Renkaan koko arvo on kolme markkaa, minä lainaan teille markan sitä vastaan."
"Tompakkia!" huudahdin hämmästyneenä. "Varmaan väitätte, että tämä kellokin on tompakkia!" Ja vapisevin käsin otin minä esiin liivini taskusta kauniin kultakelloni ja oijensin sen hymyvälle semitiläiselle.
"Ei, herra Müller, ei! Se on toista! Kaunis, oivallinen, oikea kultakello!" Hän katseli sitä kaikilta tahoilta ja avasi kuoren. Ja taasen vetäysivät hänen vanhantestamenttiset kasvonsa tuohon pirulliseen hymyyn. "Oh, kuinka kauniin kruunun herra Müller on antanut piirtää siihen ja hienon vaakunan lisäksi!"
Vaakuna ja kruunu kuoren sisäpuolella! Oi, etten ennen tullut ajatelleeksi niitä! Vanhan lurjuksen kasvojen juonteista osasin selvään lukea, mitä hän minusta ajatteli. Juopoksi ja murhaajaksi oli minua jo sanottu eilen; tänään pidettiin minua vaihdon vuoksi varkaana. Oikeinhan tästä kaikesta saattoi tulla hulluksi!
Osottaakseni ylenkatsettani panttilainaajaa kohtaan en vastannut sanaakaan enää; tempasin vaan äkkiä lemmityn kelloni hänen likaisista kynsistään ja ryntäsin suoraa tietä ulos kadulle. Ensi kadunkulmassa tulin muistaneeksi että olinkin unohtanut tuon pahanpäiväisen tompakkirannerenkaan Abrahamssohnin luo… Kuinka hyvin minä nyt käsitin, mistä syystä tunnollinen Kalle Ferdinand ei ollut tahtonut panttauttaa tuota kallista morsiuslahjaansa! Oh, vähät minä koko roskasta; antaa sen jäädä sinne, missä on, kunhan pääsen näkemästä tuota irnuvaa israeliittaa!
Käännyin ja pudistin nyrkkiä huonetta kohden, missä minua, viattominta kaikista muluksista, niin kauheasti oli loukattu. Ja silloin — se oli sattumukseksi jo liikaa — näin tuon harmaanuttuisen keski-ikäisen miehen astuvaa sisään samaan puotiin, jossa vasta olin käynyt. Olisiko mies salapoliisi? Sepä vain puuttui! Eikä koko Hampurissa ainoata tuttua sielua, joka tietäisi vakuuttaa puolestani, että olin hyvänsävyisin kaikista ihmislapsista ja säädyllisten vanhempien säädyllisin poika.
Mutta mitä — jos turvaisin isääni! Hän oli ainoa, joka saattoi auttaa minua pulasta. Hänelle tulisi minun ilman mitään verukkeita ilmoittaa kauhea tilani ja hänen täytyisi auttaa minua, vaikka kuinkakin suuressa määrässä häntä rasittaisi tuo isissä niin tavallinen kuurous, kun on kysymys raha-asioista. Minä kyselin sähkölennätinkonttooria ja sitten — miten laatisin sähkösanoman, ja riittäisikö 5 markkaa 75 penniä siihen? Sähkösanomat olivat siihen aikaan kalliimpia kuin nyt. Mietittyäni ja raapittuani korviani, sain viimeinkin kyhätyksi seuraavan sähkösanomanäytteen, jonka jätin lähetettäväksi isälleni:
"_Parooni Wallrode, Schiverin.
Epäilyksessä. Istun kiinni vaimoine lapsineni. Lähetä paljon sähkörahoja Hôtel de l'Europe'hen.