Ernst_."
Tähän mestarikyhäykseen olin jotenkin tyytyväinen. Varsinkin olin ylpeä sanasta: sähkörahoja, joka oli muodostettu samaan malliin kuin "sähkövastaus." Lause: "Istun kiinni vaimoine lapsineni", olisi ehkä herra isästäni vähän arvoituksen kaltaista, mutta ainakin ilmoittaisi se hänelle, että hänen poikaparkansa oli tavattomassa pälkähässä. Kun sitten olin varma siitä, että tämä mestarillisesti kokoonpantu sanoma oli matkalla, heilahti henkeni taasen nuoruuden joustavuudella ylös uusien toiveiden maailmoihin. Miellyttävä kävelyretki ja toinen pieni ja halpa voileipä-aamiainen teki tehtävänsä. Yhdessä paransivat ne mielialani niin, että kun parin tunnin kuluttua saavuin hotelliin, olin jotenkin hyvällä tuulella.
Toisin oli Mimmi-rouvan laita. Suruisena ja alakuloisena istui hän siinä niin huolestuneen näköisenä, että minä luulin velvollisuudekseni lohduttaa häntä.
Olin juuri saanut muutamia toivon sanoja lausutuksi, kun joku taputti ovelle, ja kun jotenkin äreästi olin huudahtanut: "Astukaa sisään!" ja ovi sitten aukeni, mitä sainkaan nähdä? Siinä hän seisoi tuo omituinen, harmaassa puvussa oleva mies, joka kadulla oli seurannut minua niin uskollisesti kuin oma varjoni.
"Nyt tulee hauskaa!" ajattelin itsessäni ja istuuduin varovaisuuden vuoksi ovea likimmälle tuolille.
"Onko minulla kunnia puhutella Lontoosta tulevaa herra ja rouva
Mülleriä?" kysyi mitättömältä näyttävä mies kohteliaasti kumartuen.
Mimmi-rouva oli kohta valmis myöntymään. Minun kurkkuni oli kuin pihdissä.
"Siinä tapauksessa saan tässä jättää teille kapineen, jonka herra
Müller äsken unhotti Taneli Abrahamssohnin puotiin."
Ja mitättömältä näyttävä mies laski tätä sanoessaan onnettoman rannerenkaan pöydälle hämmästyneen omistajattarensa eteen.
"Minun rannerenkaani!" huudahti Mimmi-rouva. "Ja te olette unohtanut sen — puotiin!"