XVII.
Noin se miesi lausui kerta: aikaa jos nyt oisi vaan,
Haluaisin samoella halki koko Suomenmaan,
Väinön maata katsastaisin, Väinön kansaa oppisin,
Luulen että Väinön henki näissä elää vieläkin.
Ain' on Suomalaisen mieli näitä maita oppimaan,
Väinön laulu, Väinön kieli hält' ei jouda unholaan;
Mäillä, mailla, metsistöissä ääni kaikuin helkkivi,
Vihannilla laaksomailla suloisemmin kuitenki.
Niin on merten lahdelmilla suomalainen sointusuus,
Järvillämme saarisilla läikyn, loiston mahtavuus;
Täällä meidän valjokansa työskentelee uutteraan,
Milloin muokkaa peltojansa, milloin laskee verkkojaan.
Laivat kiitää lainehissa omat konnut kierrellen,
Venheet, purret lahdelmilla ketterästi eellehen.
Täss' on virka suomalaisten seista tuulet, myöteiset,
Täss' on toimi miesten, naisten, tässä hankkeet yhteiset.
Tässä alaa rakkaulle uhraavalle, alttiille,
Jok' ei kysy: mikä mulle, kysyy: mikä hänelle!
Tässä isät nukkunehet samaa Herraa rukoili,
Tässä kansaa nousevata onnekkaaksi siunasi!
Tässä huolet yhteisesti heitettihin Herran luo,
Joka niille aikanansa tarpeellisen avun tuo;
Isät, äidit langennehet, tää on teidän hautamaa,
Nykyiset ja tulevatkin polvet tässä suojan saa.
Niin se kiitää maine maamme kansanensa eteenpäin,
Uutta, uutta kuulla saamme, kallein kuultu kuuluu näin:
Suomalainen, Luojastasi elä eroo milloinkaan!
Jos on Herra suojanasi, niin on suojas koko maa.
Perintö niin säilyy pyhä nouseville taasenkin
Eneten ja karttuin yhä, eistyin lennoin rohkein! —
Tät' ei muukalainen mieli pysty konsaan oppimaan;
Se on vieras näillä mailla, lemmetöinkin kokonaan.