Sunnuntai

Romaani

Kirj.

Ester Ståhlberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

Äidilleni.

Ilta hämärtää. Koivut ikkunani ulkopuolella ovat paksussa huurteessa, ja tuulen henki huojuttaa hiljaa niiden valkoisia oksia. On syvä rauha ja hiljaisuus. Viereisestä huoneesta kuuluu yksinäisen keinutuolin natinaa, muuten ei napsahdustakaan koko talossa.

Siellä istuu isä, hitaasti kiikuttaen keinutuolia, pää kätensä varassa. On sunnuntai-ilta. Koko päivä on ollut samaa äänetöntä sunnuntaita, samaa pyhien pyhää. Olemme yhdessä katselleet valokuviasi, yhdessä entisiä kirjeitäsi. Talo on ollut sinua täynnä, ja jokainen soppi ja jokainen esine on kertonut sinusta.

Olen joskus tarkannut isää, kun hän siinä kumarassa istuu sinun kirjeesi hyppysissään. Olen tarkannut hänen raukeata ilmettänsä, hänen laihtuneita kasvojansa. Hän ei saa öisin unta. Hänen kätensä ovat entistä kalpeammat, hänen huulensa väräjävät, kun hän kuvaasi katselee. Ja kun luen kirjeistäsi jonkun kuvauksen entisestä kesäelämästämme tai mistä tahansa, mihin mielesi on ollut kiintynyt, sulkee hän silmänsä ja hänen rinnastaan nousee raskas huokaus ikäänkuin jostakin syvältä, hänen olemuksensa pohjimmaisesta pohjukasta.