Nyt on ilta. Kuuntelen tuota keinutuolin natinaa ja tiedän varsin hyvin missä hänen mielensä vaeltaa. Hän soudattaa siinä esille kuvan toisensa jälkeen murheellisen sydämensä lohdutukseksi. Hän muistaa niitä äskeisiä päiviämme, jolloin sinä muutamalla harppauksella juosten portaat saavuit koulusta ja kerroit illan suussa hänelle juttujasi. Silloin oli vielä viihtymisemme häiriintymätön yhteisen kotilieden ympärillä. Ja karhuntaljalla isän jalkojen juuressa nukahti joka ilta pieni liinatukkainen tyttölapsi.
Kaikki on siitä muuttunut. Nyt on maailma äänetön ja elämämme kulku on pysähtynyt. Arki touhuineen on poissa, ja meillä on sunnuntai. Yhtämittainen, salaperäinen sunnuntai. Tuulen suhina on toisenlainen kuin ennen, junan vihellys kuuluu kuin toisesta, meille vieraasta maailmasta. Huomaan usein isän silmistä, että hän katselee jotakin, jota eivät muut näe, ja kuuntelee jotakin, jota eivät muut kuule. Meille on avattu salattu tie, jota kulkiessamme entisten näköalojen takaa avautuvat uudet, jonka varsilla oudot kukkaset loistavat ja vieraat linnut meille visertävät. Kuitenkin se on oman elämämme polku. Astumme tätä polkua poispäin nykyisyydestämme, mutta on kuin emme olisi siitä ennen mitään aavistaneet.
Pelkään pahoin, ettei isän silmä koskaan enää käänny siitä maailmasta pois edes sen verran, että hän jaksaisi nykypäivän kutsua seurata. Pelkään, että hän on menneen ajan lumoissa niin kokonaan, ettei hän tule mitään tulevaisuutta enää tavoitelleeksi. Uskon oi jospa voisin olla sitä uskomatta! — mutta uskon joskus, ettei hänen katseensa enää koskaan palaja siltä veräjältä, jonka taakse sinä hävisit.
Menen hiljaa hänen huoneeseensa. Hän ei nosta päätään. Lasken käteni hellävaroin hänen olkapäällensä. Hän ei näy huomaavan tuloani. Otsa on uurtunut, suupielissä on syvät vaot. Annan katseeni liukua ulos ikkunasta huurteisten oksien lomitse yli hämärtävien lumikenttien. Miten kutsun hänet takaisin elämään?
Kaareutuuhan täällä vielä taivas ja paistaahan joskus taas aurinko. Onhan tässä vielä koti tallella, on pieni tyttönen vuoteessansa, ovat tuossa ruohokentät lumen alla, ja ensi keväänä ne taas viheriöinä helottavat. Olethan täällä sinäkin, Yrjö. Olet — vaikka oletkin poissa, olet kuitenkin luonamme pysyväisemmin, muuttumattomammin kuin koskaan ennen.
— Onhan hän kuitenkin luonamme — sanon ääneen.
Valkotukkainen mies katsahtaa minuun ja nyökkää päätään. Sitä katsetta en unohda. Siinä ei ollut sillä hetkellä kaipauksen katkeruutta. Siinä on varmuutta jostakin. Mistä?
— Muistellaan yhdessä! — sanon taasen ääneen. — Kaivataan yhdessä! Sillä lailla on helpompi kantaa kuormaa, ja yhteinen kaipuu muuttuu elämän voimaksi. Se, mikä meillä on yhteistä, ei ole kenenkään muun omaa kuin meidän kahden, ja meillä on suuret aarteet. Yrjö on avannut meille portin omaan elämäämme ja elämään yleensä. Hän tulee itse meitä vastaan kaikkialla. Nyt vasta näemme silmillämme, tajuamme toisin kuin ennen oman kohtalomme ja muittenkin kohtaloita. Ja kaiken takana ovat loppumattomat avaruudet.
Hän sulkee käteni omaansa ja minä istuudun tuolille hänen viereensä.
Tuossa ovat mahonkituolit molemmin puolin pöytää ja sohva pöydän takana. Yrjö! Niissä istuimme ennen iltaisin. Tule! Istuudu tuohon isän tyhjään nojatuoliin kuten muinoin! Jutelkaamme keskenämme kuin ennen, ja antakaamme tuon väsyneen miehen lämmetä ääntemme kuulemisesta. Suokaamme hänelle nykyhetken unohduksen lepo ja menneitten päivien lohdutus. Yrjö, auttakaamme häntä, rohkaiskaamme häntä, niin että hän entisyyden muistoista saa voimaa elämään uutta elämää. Aika ei todellisuudessa pysähdy, ihmisen on riennettävä eteenpäin, sillä yksin kohtalo asettaa hänelle hänen matkansa päämäärän. Mutta hän jaksaa paremmin kestää kovat kaudet, kun hän saa rauhassa muistella ja niistä muisteloistaan koota itsellensä uutta tarmoa. Niinpä tehkäämme hänelle tämä ilta leppoisaksi ja rauhan täyttä suloa uhkuvaksi. Kulukoon lohdullisesti tämä pyhäinen sunnuntai loppuansa kohti, lampun hauskasti valaistessa hänen kirjoituspöytäänsä ja hämärän kurkistaessa sisään punaviiruisten uutimien lomitse.