Se onkin meille tarpeen. Sillä emme ole jaksaneet vielä arkitouhuihin antautua.
Katso isää tässä, Yrjö! Milloin luulet sinä hänen voivan elämää ajatella? Kasvot ovat kalvenneet, katse sisäänpäin kääntynyt. Maailma on niin kaukana, ettei mikään ääni sieltä saavuta häntä. Vaikka hän kuulee ääntemme sorinan, niin luulee hän ehkä sittenkin vain kuuntelevansa omien ajatustensa kulkua. Jospa hän jaksaisi luottaa siihen, että niin rikkaana lähdit, että sentakia taaksesi katsot ja viivähdät meillä! Mutta kysymykset eivät jätä häntä rauhaan. Hän kysyy kysymistään saamatta mistään vastausta — — kysyy tuota kysymysten kysymystä, johon elämä ja iäisyys eivät vastaa — tuota tuskallista miksi ja mitä varten?
Mutta mehän emme tiedä miksi ja mitä varten, emmekä saa tietää. Lähdit pois ja tulit takaisin ja muistat sinäkin menneisyyttämme ja menet edelleen ja tottelet Korkeimman tahtoa. Luulen, että olit jo opittavasi oppinut, olit jo ennen jossain koulusi käynyt ja olit jo tullessasi miltei valmis. Mutta kai sinulla oli muutamia jumalallisia sanoja vielä tajuntaasi painettavina, ja kun olit ne oivaltanut, sait kutsun pois. Hyvä olisi meistä ollut, jos olisit jäänyt tänne meidän muiden tähtemme, sillä me kaipaamme kipeästi sinunlaisiasi ristiriitaiseen maailmaamme. Mutta kai tehtäväsi oli suoritettu ja sinulla oli tärkeämpää tehtävää muualla. En tiedä.
Emmehän varmuudella tiedä mitään kaikkein syvimmistä asioista. Niiden suhteen voimme ainoastaan aavistaa. Olen sentakia lakannut kysymästä, kun en sittenkään saa mihinkään vastausta, ja sen sijaan uskon. Uskon lujasti siihen, että vaikka lähditkin, olet kuitenkin luonamme uudella tavalla ja täytät elämämme uudella voimalla, josta meillä ei ole ennen ollut aavistustakaan. Eikä minun tarvitse edes uskooni turvautua, sillä tunnen sen, huomaan sen kaikesta.
Koettakaamme saada isäkin huomaamaan se. Hän on tähän asti katsonut vain siihen raollaan olevaan oveen, jonka taakse katosit, ja siihen valosäteeseen, jonka jälkeesi jätit. Joskus tuntuu kuin hänkin olisi nähnyt jotakin sen oven takana häämöttävän ja saanut sen hivuttavan ikävän. Sinuako hän niin katkerasti kaipaa? Sinuako, Yrjö? Vai olisiko hänkin valmis?
En tahdo ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Hän on tänään kanssamme muistellut kaikki yhteiset muistomme ja hänen kiikkutuolinsa jalas on pysähtynyt. Hänen otsansa vaot ovat silenneet ja hänen silmäinsä ilme on käynyt eloisammaksi. Hänen sydämensä taakka on tänä rauhaisana sunnuntai-iltana keventynyt. Katso, hän ottaa kätensä pois silmiltään ja hymyilee meille.
Ja talossa on niin äänetöntä, ettei kuulu hiiskahdustakaan. Lampun valossa näemme huurteisten oksien tuskin huomattavasti huojuvan ikkunaimme edessä.