Mutta turhaa on kysyä. Tule, Marja, tule isän huoneeseen ja anna hänelle nuoruutesi lohdutusta. Sinulla on tulevaisuutesi, kaikesta huolimatta. Itse et siitä nyt tiedä, mutta tuolla tienkäänteessä se sinua odottaa. Silti tämä nuoruutesi tarina ei menetä pyhyyttään elämässäsi, ja se tulee sitä aina tuhannesti rikastuttamaan. Tule, anna isän se aavistaa, anna hänen katsoa elämään nuorilla silmilläsi. Ja puhu hänelle siitä jota hän aina ikävöi, puhu meille molemmille Yrjöstä!
Silloin Marja puhui sinusta, Yrjö. Kuinkahan kauan me siinä muistojamme täydensimme, sitä en aavista. Kysyimme häneltä tiettyäkin, vain houkutellaksemme häntä kertomaan lisää. Ja kaikkien kysymystemme alla piili arkana se yksi ja tärkein, jota emme voineet keneltäkään suoraan tiedustella. Mutta Marja aavisti sen sanojemme alta. Ja kun hän vakuutti, että sinä olit kodissasi onnellinen ja että teillä molemmilla oli tapana kilvan kehua kotejanne, niin se oli kuin juomaa erämaan janoavalle vaeltajalle.
— Sanoiko Yrjö sen milloinkaan suoraan?
— Sanoi toki monta kertaa. Silloinkin kun tapasimme viimeisen kerran ennen matkaani ja hän kertoi minulle siitä yöllisestä keskustelusta.
— Miten hän silloin sanoi?
— Että hän oli sen yön jälkeen kokonaan vapautunut ja että hän nyt vasta oikein tiesi, miten paljon hän teistä piti.
Emme kysyneet enempää — eikä meidän tarvinnut enää kaipauksella ikävöidä Yrjön omaa suoraa vastausta.
43.
Sen jälkeen kun sinä, Yrjö, lähdit, ei meillä ole arkea ollutkaan. Sinä olet kokonaan täyttänyt jokaisen sunnuntain kuten tänään, ja se sama sunnuntaitunnelma on seurannut meitä läpi viikon, kunnes on koittanut uusi sunnuntai, joka on vaeltanut päivää kohti ja laskeutunut iltaan, kuten tämäkin päivä, jolloin olemme yhdessä entisiä muistelleet.
Sentakia meistä nyt perästäpäin tuntuu siltä kuin olisi elämäsi ollut yhtämittainen, päivänpaisteinen pyhäpäivä. Oli sunnuntai, kun maailmaan saavuit, ja sunnuntai, kun lähdit. Ja sunnuntain olet jättänyt jälkeesi kodillesi.