Kuljimme vaieten käsikädessä syksyisen pilvitaivaan alla lautakäytävää pitkin. Molemmin puolin kiilsivät mustat peltomaat ja maantienkuopat olivat vettä täynnänsä. Ne peitti ohut jääkuori, joka särkyi pienestäkin kosketuksesta. Harmaata ja liikkumatonta oli kaikki. Surullista oli kaikki. Lakastunutta oli kaikki.
Siinä oli veräjä. Niin monta kertaa iloisesti auki temmattu. Hakanen nousi ja portti sulkeutui itsestään. Siinä oli tuttu tie, ruusupensaat molemmin puolin. Kun ne juhannuksena kukkivat, oli käytävä valkoisten ruusulehtien vallassa. Sivuutimme hitaasti korkeat koivut.
Tien käänteessä verannan ovella seisoi isä meitä vastassa.
Hän oli iloisen näköinen, sillä olihan nyt Marja luonamme. Hän, joka tiesi pojastamme enemmän kuin kukaan muu ja joka ei väsyisi hänestä kertomasta.
Marja riippui isän kaulassa ja Kirsti odotti vain vuoroansa lentääkseen hänen syliinsä. Palvelijatkin kiersivät keittiön portaita häntä tervehtimään.
Mutta hän, joka ennen vallatonna oli rynnännyt sisään ja sitten vihurina huoneitten läpi ja portaita ylös yläkertaan, astui nyt vitkalleen miltei seiniin painautuen. Äänetönnä hän lähenteli sinun huoneesi ovea, Yrjö, peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti rajusti. Ovi oli raollaan, kuin olisit juuri lähtenyt huoneestasi ulos.
Ja Marja hoiperteli sisään.
Voi sen pienen huoneen muistoja! Jokainen esine oli hänelle tuttu. Kirjojesi rivit hyllylläsi, monet kerrat yhdessä katsotut. Kirjoituspöytäsi laatikot, yhdessä pengotut. Pikku tavarat pöydälläsi — kynätelineesi, suurennuslasisi — kaikki entisellään. Tuossa oli lamppu, jolla olit näyttänyt hänelle tietä rappusissa. Tuossa avainkimppusi — tuossa nuo pikkuesineet, joita olit kantanut taskuissasi. Sinulla oli tuskin mitään, jota et ollut hänelle joskus näyttänyt.
Siellä oli myöskin kehityspuitteet ja siinä kuva, jonka olit auringonpaisteessa kehittänyt istuessamme mäellä viimeisenä päivänä ennenkuin menit konepajaan. Marja otti sen käteensä ja katseli sitä. Hän näki siinä sinut ja itsensä Kaivopuiston juhlan jälkeisenä päivänä, jolloin Martti veli oli valokuvannut teidät yhteisine kukkinenne Marjan kodissa.
Miten arvoituksellinen oli elämä! Mikä tarkoitus mahtoi siinäkin olla, että Marjan piti seistä tuossa itkemässä? Miksi piti isän menehtyä kaipaukseensa ja suruunsa — miksi piti kotimme jäädä autioksi kuin hävitystään odottaen?