Hymiskööt sitten urut hänen lapsuutensa laulua säestäen. Se oli häntä varten säestetty ja vuosittain jouluna laulettu hänen kodissaan.

Hänelle oli hänen isänsä tehnyt virren ja Kaima aamuhymnin, ja vanha perheenystävä professori kauniin muistorunon. Ei tarvinnut hänen hahmonsa lähteä laulutta, runotta eikä kukatta maan poven lepoon.

* * * * *

Kiviä ja santaa!

Ja kuitenkin tahdoimme viettää hänen muistojuhlaansa eikä hänen hautajaisiaan.

42.

Syksy oli saapunut. Silloin palasi matkaltansa hän, jota Yrjö ei koskaan väsynyt saattamaan ja taasen kohtaamaan ja jota mekin olimme malttamattomasti odottaneet, saadaksemme puhua hänen kanssaan pojastamme.

Hän tuli rata vallin portaita alas. Katsomatta ympärilleen hän astui suoraa päätä liejuisen maantien yli odottavaa kohti.

Ja hän sulki odottajan syliinsä ja painoi poskensa poskelleni. Minkälainen kevät ja kesä hänestä uhkui! Kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja kostuttivat hänen kasvojansa, mutta hän katsoi vain kosteitten silmäripsien lomitse eteensä kotiamme, joka siinä näkyi koivujen takaa.

— Miksi? — Miksi piti sen tapahtua?